Phaselis - Aleksanteri Suuren jäljillä

Ensimmäinen matka Lyykian niemimaalla jatkuu.

Seuraavana aamuna saimme nauttia taas puutarhassa, kirpeässä aamun ilmassa, vain meille tarjoillusta aamiaisesta, jota ryydittivät talon emännän juustot ja itse tehdyt hillot sekä tietenkin hetki sitten puusta poimituista hedelmistä puristettu mehu. Olimme opaskirjan perusteella päättäneet tutustua taas yhteen antiikin kaupunkiin Phaselikseen. Alun perin ajattelimme mennä sinne vasta paluumatkalla, koska se sijaitsee reittimme varrella. Onneksi muutimme suunnitelmaa. Siellä oli mielekästä olla kaikessa rauhassa. Sitä paitsi lähtöaamuna talon rouva halusi kyytiin, asioimaan Antalyassa eli emme olisi voineet viipyä tuntikausia matkan varrella.

Päästyämme kylästä D400 tielle huomasin toisen eturenkaan olevan lähes tyhjä. Onneksi matkan varrelta löytyi huoltoasema. Ei hätää. Ilmaa renkaaseen. Turkissa huoltoasemilla on vähintään kolme miestä yhtä aikaa tarjoamassa apuaan. Pojat eivät osanneet käyttää uusia hienoja laitteitaan. Touhuamisen seurauksena rengas tyhjeni kokonaan. Tähänkö matkamme päättyisi? Onneksi pumppu saatiin toiminaan oikein päin.

Syklaameja

Phaseliksen niemelle ajettaessa oli portti ja lipunmyyjä vastassa melko etäällä kohteesta. Ajoimme mahtavien pinjojen ja pitkien neulasten peittämää tietä pysäköintialueelle. Rinteillä kasvoi pieniä vaaleanpunaisia syklaameja mattona. Paikalla oli jo pari bussia ja lisää tuli. Täällä näytti olevan ryhmiä, joilla oli oma opas mukana. Ei haitannut. Saatoimme kuljeskella omin päin kaikessa rauhassa. Kaupunki on hyvin kauniilla paikalla meren ympäröimänä niemessä. Satamiakin on peräti kolme. Astelimme pääkatua, jota Aleksanteri Suuri on kulkenut talvella vuonna 333 eKr. Tätä kaupunkia hän ei valloittajana kuitenkaan hävittänyt. Syyksi mainitaan kaupunkilaisten oveluus tai sanoisiko diplomaattiset taidot. Ottivat hänet vastaan ystävällisesti ja vieläpä kruunasivat vierailijansa. Toisissa lähteissä mainitaan hänen tulleen tervehtimään täällä asuvaa opettajaansa. Opettaja oli tässä vaiheessa kuollut. Tämä opettaja oli Theodektes, jonka viisikymmentä murhenäytelmää ovat unohtuneet ja hävinneet, kuten hänen muutkin teoksensa.

Pääkadulla Aleksanteri Suuren jalan jäljissä.

Schildt: »Noilta päiviltä on peräisin ainoa elävä lähikuva antiikin Faseliista ja samalla elävimpiä lähikuvia Aleksanterista. Tämän kuvan antaa meille Plutarkhos. Sattuma oli järjestänyt niin, että kun Aleksanteri oli ollut oppilaana Aristoteleen koulussa, hänen opettajiensa joukossa oli ollut mies, joka oli kotoisin Faseliista, nimittäin filosofi, runoilija ja puhuja Theodektes. Theodektes oli hiljattain kuollut, ja hänelle oli pystytetty patsas hänen syntymäkaupunkinsa torille. Eräänä yönä juhlan jälkeen Aleksanteri istui ystävineen viinipikarien ääressä, ja puhe siirtyi filosofiin. Puoliksi liikuttuneena ja puoliksi piloillaan kuningas päätti äkkiä, että hänen piti kunnioittaa vanhan opettajansa muistoa. Hän keräsi muutamia seppeleitä ja kukkia pitopöydältä ja johti seurueen öisten kujien kautta agoralle, missä hän juhlallisesti seppelöi patsaan. Sen jälkeen hän suoritti hyvin merkillisen tanssin patsaan jalustan ympärillä jonkun hänen ystävistään yrittäessä säestää harpulla. Tällä tavalla hän kunnioitti kauniisti tuon filosofin muistoa, jonka kanssa hän oli käynyt monia arvossa pitämiään keskusteluja.«

Phaselin historiassa mainitaan paikallisen paimenen myyneen niemen, jolla kaupunki nyt sijaitsee, Rhodoksella asuville kreikkalaisille 700-luvulla eKr. Sijainti oli hyvä. Tarina muistuttaa Manhattanin vastaavaa. Se ostettiin intiaaneilta pilkkahintaan. Phaseliksesta kauppaa käytiin koko Välimeren alueella. Taitavat kauppiaat ja kaupunki vaurastuivat. Lyykian kaupungit muodostivat jonkinlaisen yhteenliittymän sääntöineen, joista kaikki hyötyivät – siis eräänlainen Euroopan Unioni pienemmällä alueella. Välillä Phaselis joutui merirosvojen haltuun kuten näyttää käyneen monille muillekin rannikon kaupungeille, muun muassa Alanyalle.  

Pääosa raunioista on roomalaisten hallinnon ajalta. Kaupunki hylättiin 800-luvulla.

Roomalaisten jäljiltä löytyy hyvin säilynyt, pieni amfiteatteri, temppelien, hautojen ja asuinrakennusten raunioita sekä korkea akvedukti. Jäljellä on myös sataman rakenteita. Paikan henki on kuitenkin täällä parasta. Se on ainutlaatuinen. Mahtavien pinjojen varjossa on miellyttävä kävellä. Pääkatu on avara. Sen varrella olevien rakennusten raunioihin on vaivatonta tutustua sen verran kuin mielenkiintoa riittää.

Amfiteatteri, erityisesti katsomo on täälläkin parhaiten säilynyt.

Schildt yritti ankkuroida aallonmurtajan sisään, mutta vettä ei ollut riittävästi. Kirjailija intoutuu pohtimaan tässä ympäristössä ihmiskunnan pyrkimyksiä laajemminkin. Hän alkaa vertailla paikkaa Rooman Pantheoniin ja Istanbulin Hagia Sofiaan. Sattumalta mekin olimme vierailleet molemmissa äskettäin; edellisessä useita kertoja. Näissä todellakin herkistyy aistimaan ja pohtimaan perimmäisiä kysymyksiä. Schildt: »On vaikea kuvata elämystä, joka sinänsä mielenkiintoisista ulkonaisista puitteista huolimatta on ennen kaikkea sisäinen kokemus – varsinkin kun se, niin kuin tässä tapauksessa, on sellainen, jonka haluaa säilyttää syvimmällä sisässään kaikkein suojatuimpana muistona, siinä lokerossa, johon kerätään todisteet siitä, että elämä on rikasta ja elämisen arvoista.« Purjehtijan palautti maan pinnalle raunioiden keskeltä kuuluva sakaalien ulvonta yöllä.

 

Seuraavana aamuna oli aika palata lomakotiimme monta kokemusta rikkaampana. Aamiaisen jälkeen mukaamme pakattiin vielä iso laatikollinen hedelmiä, joita riitti aamiaismehuksi puristettuna pari seuraavaa viikkoa.