Alanya eilen ja tänään

Kaupungin varhaisista vaiheista tiedetään vähän. Oban kylästä, viisi kilometriä Alanyan keskustasta, on löydetty luita ja fossiileja, jotka on ajoitettu 20.000 vuoden päähän. Nämä luolamiehet ovat tuskin muodostaneet pysyvää asutusta. Myös Troijan sotien pakolaisten mainitaan asettuneen tänne. Antiikin aikana paikka tunnettiin nimellä Coracesium, joka tarkoittaa kalliota. Se on ollut pitkiä aikoja muun muassa roomalaisten viljalaivoja ryöstelevien merirosvojen hallinnassa. Sataluvulla ennen ajanlaskun alkua rosvojen toiminta oli roomalaisille merkittävä taloudellinen ja poliittinen riski. Jotain oli tehtävä. Vähitellen merirosvojen karkottaminen onnistui ja kallioisen niemen päällä oleva linnoituskin hävitettiin viimeistä kiveä myöten työntämällä kivet mereen. Kaupunki on alkanut vaurastua kauppaa käymällä. Ainakin oman rahan lyöminen viittaa siihen.

Sen jälkeisistä vaiheista on myös niukalti tietoa. Ilmeisesti kristinusko levisi alueelle varhain. Kaupungin nimikin muuttui: Kalonoros, kaunis vuori. Tällä nimellä paikan tunsivat ainakin venetsialaiset, genovalaiset ja kyproslaiset.

Historian myllerryksessä monet kansat ovat hallinneet nykyisen Turkin aluetta, muun muassa heetit. Turkkilaiset kansat alkoivat keskiajalla hylätä vähitellen paimentolaisjuuriaan. Niiden ja Alanyan historiassa mainitaan erityisesti seldžukit, jotka ilmaantuivat alueelle Keski-Aasiasta 1000-luvun alussa voitettuaan Bysantin joukot. Seldžukkisulttaani Alaaddin Keykubat I (hallitsi 1220 - 1237) valtasi kaupungin ja ihastui Kalonorokseen. Hän rakensi vuorelle vahvasti linnoitetun talvipalatsinsa sekä joukon muita rakennuksia 1200-luvulla. Paikalla on todennäköisesti ollut jälleen linnoitus, jota Keykubat on parannellut. Rakennuksista ei ole paljon jäljellä. Palatsin puolustamiseksi pystytettiin melko hyvin säilyneet muurit. Sotalaivojen rakentamista varten tarvittiin telakka vuoren juurelle. Siellä voitiin rakentaa viisikin laivaa samanaikaisesti. Ympäröivät metsät vuorilla tarjosivat runsaasti rakennusmateriaalia. Kahdeksankulmainen, punainen, 33 metriä korkea torni pystytettiin puolustamaan telakkaa ja satamaa, jota se edelleen kunnostettuna vartioi. Torni on kuvaajien suosiossa. Sen näkee usein Turkkia esittelevissä kuvastoissa.

Mongolien hyökätessä pohjoisesta alkoi seldžukkien valta vähitellen murentua. Sen jälkeen alueen omistus oli sekavaa. Osmanien kuusisataa vuotta kestäneen valtakunnan aikana Alanya kuului Kyprokseen, Konyaan ja lopulta Antalyaan. Kaupankäynti itäisellä välimerellä väheni, sen myötä myös Alanyan vauraus ja merkitys. Kaupungin katsotaan edustavan parhaiten seldžukkien valtakautta Turkissa. Nykyinen nimi vahvistettiin Turkin tasavallan perustajan Kemal Atatürkin vierailulla 1935.

Göran Schildt kertoo kirjassaan »Ikaroksen meri« purjehduksestaan 1950-luvulla Venetsiasta Kreikkaan, Turkkiin, Kreetalle ja Syyriaan. Turkin rannikkoa hän kuvaa Välimeren vähiten tunnetuksi, mutta kauneimmaksi ja mielenkiintoiseksi. Ennen purjehdusta Alanyaan kirjailija vieraili antiikin kaupungissa, Sidessä, joka noin 70 kilometriä Alanyasta länteen. Vierailun aikana siellä työskenteli parhaillaan kaivaustöissä turkkilainen arkeologian professori Arif Manser, joka tiesi odottaa purjehtijaa. Sama ryhmä suoritti kaivauksia lähellä Antalyaa olevassa Pergen kaupungissa. Molemmista on löytynyt valtavasti esineistöä. Myöhäisroomalaisen kauden rakennukset ovat saaneet olla pitkään rauhassa, koska turkkilaisia on kiinnostanut enemmän oma historia. Nyt Siden vanha kaupunki on melkoinen kauppojen ja ravintoloiden valtaama turistirysä.

Siden vanha satama oli aikojen saatossa käynyt liian matalaksi. Daphne oli ankkuroitava etäälle rannasta. Aallokossa nukkuminen oli mahdotonta. Purjehtijat jatkoivat matkaa yötä myöten Alanyaan. Alanyaa Schildt luonnehtii: »kaikkein luonteenomaisin ja tavallaan charmikkain vanhaturkkilainen kaupunki, jossa kävimme.« Siteeraan edelleen hänen tekstiään. »Lyhyen aamu-unemme jälkeen, näimme ulkona korkealla kaupungin niemellä, puoliksi hylätyn yhdyskunnan, jossa oli omalaatuisia, Athoksen arkkitehtuurin mieleen tuovia puutaloja. Vain osa niistä oli tyhjiä pylväsluurankoja, kun taas asutuissa olivat varjoisat kuistit ja pienet puutarhat. Varsinainen kaupunki, ryhmä rapattuja taloja ja vaatimattomia puisia asumuksia, oli vanhan kehämuurin ulkopuolella. Alanya osoittautui yhdeksi ainoaksi suureksi käsityöpajaksi. Jokin katu oli suutarien katu, sen pienissä työhuoneissa istui vain kahden metrin levyisissä myymälöissä pelkkiä suutareita, jotka valmistivat saappaita, toisen kadun varrella oli vain satulaseppiä, kolmannen varrella jne. levyseppiä, köydenpunojia, korityöntekijöitä tai ruukun valajia.« Schildt kokee tämän elämyksenä, koska teollistuminen joka paikassa nielee nopeasti tällaisen menneisyyden. Kuinka oikeassa hän olikaan kun katselee tämän päivän Alanyaa. Toisaalta se mitä on jäljellä, viehätti minuakin jo ensimmäisellä matkalla: ihmiset sekä yksinkertainen ja vaatimaton elämäntapa. Istanbulissa muun muassa Peran alueella voi edelleen kokea vastaavaa.

Käsityöläiskortteleita enemmän kirjailijaa viehätti kaikesta huolimatta niemellä oleva vanha kaupunki. Turkkilaiset 1700-luvun talot olivat mielikuvituksellisia. »Ne puhuivat rappiossaankin kieltä, joka on sukua Euroopan arkkitehtuurin kaikkein uusimmille tendensseille. Koko elämänkatsomus, henki, joka sävytti näitä rakennuksia, oli aivan hämmästyttävällä tavalla modernia. Vanhan turkkilaisen yhteiskunnan ja meidän yhteiskuntamme välillä on olemassa oleellisia yhtäläisyyksiä. Tärkein on luokattomuus. Vaikka jotkut kykenivät saavuttamaan sulttaanien vallan aikana rikkauksia, niin rikkaudet ja valta eivät menneet perintönä sukupolvelta toiselle. Ei ollut olemassa aatelistoa, ei perheperinteitä, koska kunnia kuului vain sulttaanille, jonka oikku teki orjasta suurmiehen ja aikaisemmasta suosikista päätä lyhyemmän.«

Tophane - Old town district

Kulta ja menestys olivat Allahin lahjoja, joita ei sen vuoksi ollut aihetta kadehtia tai ihailla. Kirjailija jatkaa eurooppalaisen ja suomalaisen kulttuurin ja elämäntavan vertailua turkkilaiseen päätyen siihen, että me suomalaiset ja turkkilaiset olemme yllättävän samankaltaisia. Johtopäätökset ovat samoja, joihin tulin minäkin sen tarkemmin erittelemättä lyhyellä ensimmäisellä matkalla, jolloin päätin tutustua Turkkiin tarkemmin. Suomalaisia ja turkkilaisia on pidetty sukulaiskansoina. Samaa sukulaisuutta on etsitty suomen ja turkin kielien välillä; puhuttiin »uralaltailaisista« kielistä. Myöhemmin tutkijat ovat kyseenalaistaneet nämä väitteet. Joka tapauksessa nämä käsitykset, olkoot sitten oikeita tai vääriä, aiheuttanevat sen, että suomalaisiin suhtaudutaan ystävinä.

Erikoinen episodi meidän välillämme on kirja nimeltä »Valkoliljojen maa« (vrt. tekstiini tämän otsikon alla), jossa Suomi kuvataan ihanneyhteiskuntana, josta turkkilaisten pitää ottaa oppia. Tämä kuvaus on ajalta, jolloin kuuluimme vielä Venäjään. Internetistä löysin tiedon, jonka mukaan Atatürk määräsi kirjan oppikirjaksi 1930-luvulla sotilaiden koulutuksessa. Kirjan kirjoittaja, Grigori Petrov oli venäläinen pappi ja poliitikko, joka jouduttuaan epäsuosioon 1900-luvun alussa muutti asumaan lähelle Belgradia. Alkuperäinen käsikirjoitus on löytynyt sukulaiselta vuonna 2000. Nyt se on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa. Turkin kielelle se käännettiin 1925. Erikoista on erityisesti se, että oppikirjana se oli pakollinen ja vielä vuonna 2000 siitä on otettu uusi painos Turkissa. Kirja on ilmestynyt myös suomen kielellä. Kirjoitin aiheesta erillisen blogin.

Nyt Antalyan maakuntaan kuuluvassa Alanyassa on asukkaita yli 100.000. Kaupunki on merkittävä lomakohde, jossa sesonkiaikana lomailee matkailijoita varsinkin Pohjoismaista, Saksasta, Alankomaista ja Venäjältä. Turisteja sinne houkuttelee lämmin ilmasto, hiekkarannat, hyvä ruoka ja kohtuullinen hintataso. Suurin osa asuu hotelleissa, mutta loma-asuntoja omistavien määrä kasvaa jatkuvasti. Niitä on rakennettu vakituisen asutuksen lomaan. Näin Alanyan seudulla pitempään viihtyvät eivät joudu eristetyksi vilkkaasta turkkilaisesta elämänmenosta vaan voivat sitä tarkkailla huvikseen ja hyödykseen kuten minäkin. Alanyaan kiinteästi liittyvät myös ympäröivät kunnat: Oba, Tosmur, jossa asumme sekä Kettel Dim-joen toisella puolella. Mahmutlar on jo hieman kauempana ja sieltä kiinteistöjä hankkineet ovat enemmän muiden loma-asukkaiden seurassa. Idän suuntaan Gazipasaan, 40 kilometrin päähän, on rakennettu uusi lentokenttä.  Pääosa liikenteestä tapahtuu edelleen Antalyan kentän kautta, jolloin edessä on 120 kilometrin matka pitkin Turkin Rivieraa bussilla tai taksilla. Matkan varrelle jäävät antiikin Perge, Aspendos ja Side.

Edelleen voi ihailla kunnostettuja tai rappeutuneita taloja Kale-vuoren rinteillä, punaista tornia ja linnoitusalueen rippeitä. Rinteellä olevia pikkukujia patikoiden voi eläytyä tämän kallioisen niemen vuosisatojen rikastamaan elämään tai tutustua käsitöihin, joita naiset myyvät pienissä kojuissaan. Muurin juurella näen runsaasti ritariperhosia. Terassilla makailee aina sama koira vaihtaen vain hieman paikkaa pysyäkseen varjossa. Kukot ja kanat käyskentelevät vapaasti pensaiden välissä ja puiden alla etsien nokittavaa.

Red tower

Näkymä vuorelta on täysin muuttunut. Alhaalla oleva laakso ja taustalla kohoavat vuoret tuovat mieleeni lukuisat alppikylät, joiden rinteillä hiihtelin yli kymmenen vuotta talvilomilla, mutta täällä on myös meri läsnä. Kaupunki on levittäytynyt alapuolella oleviin laaksoihin laajalla alueella. Loma-asuntoja rakennetaan tällä hetkellä Turkissa eniten Alanyaan ja sen ympäristöön. Olen nähnyt arkeologisessa museossa vanhoja mustavalkokuvia kaupungista ajalta, jolloin Schildt vieraili kaupungissa. Ne vahvistavat sen, että asutusta on ollut aikaisemmin pääosin Kalen rinteillä, varsinkin nykyisen Tophanen alueella. Laaksossa taloja on vain siellä täällä. Voi hyvin kuvitella miten asiat ovat muuttuneet. Rakennetaan lentokenttä Antalyaan; hyvä tie. Katso. Turismi valtaa kaupungin. Se on täälläkin tapahtunut räjähdysmäisen nopeasti.

Charming harbour with small fishing boats

Alanyassa huolehditaan kiitettävästi matkailijoiden viihtymiseen keskeisesti vaikuttavasta ympäristöstä. Rantaa myötäilevä bulevardi on täynnä kauniita istutuksia, joita hoidetaan hyvin. Erityisen hyvänä pidän sitä, että lomakotimme suuntaan, kaupungista itään, ranta on vapaana rakennuksista ja kaikkien käytössä. Vain pienien numeroitujen ravintolakojujen rakentaminen rannalle on sallittu. Sataman ympäristö kalastajaveneineen on mielipaikkojani. Sinne pyöräilen lähes päivittäin. Parhaillaan rakennetaan myös ensimmäistä yliopistoa ja modernia amfiteatteria.

Ympäröivien kukkuloiden rinteillä ja laaksoissa on hedelmäpuita, kasvihuoneita, oliivipuita ja banaanitarhoja. Ilmaa saastuttavaa teollisuutta ei ole. Raikkaat tuulet puhaltavat usein vieden liikenteen pakokaasut mennessään. Ympäröivät vuoret ja meri muodostavat mikroilmaston, jossa aamulla puhaltaa maatuuli pohjoisesta lämpimän meren yläpuolella olevan nousevan ilmamassan vetäessä alleen kylmää vuori-ilmaa. Puolen päivän maissa osat vaihtuvat kukkuloiden lämmettyä ja lounainen merituuli vilvoittaa miellyttävästi. Nämä purjehtijoille tutut vuorokausituulet vallitsevat ainakin meidän täällä ollessamme.

Alanya 50-luvulla Schildtin vieraillessa täällä Daphne-purjeveneellään. Kuvan sain kehystettynä lahjaksi

Tosmurin kunnantalolta.

Lisää kuvia linkissä

Matkailijoiden ääntä kuunnellaan. Heillä on edustuksensa kaupungin hallinnossa. Parhaillaan kunnostetaan itään, 300 kilometrin päässä olevaan Mersiniin vievää vuoristoista, kapeaa tietä, rakentamalla muun muassa tunneleita. Alanyan alue elää ja hengittää niin kauan kun päättäjät ymmärtävät ja miettivät tarkkaan miksi siellä viihdytään. Matkailijan on helppo äänestää jaloillaan.

Huhtikuussa aurinko laskee Kale-vuoren taakse.