Demirtas - kevätretkellä vuoristossa

Ensimmäinen pääsiäispäivä oli viileähkö auringon lämmittäessä vain ajottain pilvien lomasta. Tälläisellä säällä talven jälkeen alhainen meriveden lämpötila (noin 18⁰) vaikuttaa tavallista enemmän laaksomme ilmastoon. Syksyllä on päinvastoin. Pilviselläkin säällä on silloin hyvin lämmintä. Sekä vuorilta että mereltä tuleva tuuli tuntuu keväällä kylmältä, mutta varmaan kesän kuumuudessa virkistävältä. Aamuisin patikoimme rantakatua ja palaamme viereisen Oban pääkatua Seastarin kotiimme (4.5km). Matkan varrelta ostamme tuoreen leivän alle ¼ eurolla.

Aamulenkki nytkin tehtiin, mutta veden ääreen ei sää houkutellut. Aamiaisen jälkeen päätimme tutkia lähikylien suojaisia laaksoja. Demirtakṣen kylä noin 10 kilometrin päässä on merkitty kartalla patikointialueeksi. Syksyllä ajelimme sen läpi Sapaderen kanjonille. Muuten emme aluetta tunteneet. Ajoimme Sapa joen läntistä laitaa alkuun loivasti kohoaville kukkuloille. Vähitellen tien nousukulma jyrkkeni. Hyvin pientä tietä pitkin osuimme kylään, jonka keskustassa istuskeli suuri joukko huivipäisiä naisia. Lapset kirmasivat ympärillä. Matkan päässä viittilöi laiha, ahavoitunut, vanha ukko. Emme arvanneet mitä asia koski. Pysähdyttyämme mies alkoi sormeilla takaoven lukkoa ja ykskaks hän istuikin takapenkillä. Hengitys kulki vaivalloisesti. Ukko viittilöi ylöspäin. Yläkylään oli matka. Kyyti kelpasi. Mies ei ollut kovin puhelias. Siitä ei sinänsä ollut haittaa, koska turkin kielen ymmärryksemme on edelleen alkutekijöissä yksittäisiä sanoja lukuunottamatta. Poislähtiessä mies toivotti Allahin siunausta. Turkkilaiset ovat hyvin ystävällisiä, joten pieni vastapalvelus on välillä paikallaan.

Kapea tie jatkoi nousuaan ja kiemurtelua. Pääsimme otsikon tunnelmiin. Täällähän on heinäkuu kun meidän rannallamme luonto elää toukokuuta; puhumattakaan Kappadokian ylängöistä.  Tuulen suojassa oleva laakso oli hyvin lämmin. Kukkia kaikkialla. Alakylän appelsiinikukkien voimakas tuoksu vaihtui värikkäiden kedon kukkien tuoksuihin. Hyönteiset surisivat, lehmä märehti vieressä. Sammakko kurnutti pienen vesiputouksen alla olevassa lammikossa. Viljan tähkät aaltoilivat jyrkillä peloilla. Punaisia unikoita, jotain voimakkaan keltaisia kukkia viljapellon pintareella. Tiellä kävelevä turkkilainen heilutti iloisesti kättään matkan päästä. Mehiläisten hoitaja keräili hunajakennoja paksuissa suojavaatteissaan. Aurinko heijastui hopeisen moskeijan seinistä kaukana alhaalla. Voiko tälläistä idylliä olla? Kyllä voi: Mauri Kunnaksen kirjoissa ja Turkissa.

Mehiläishoitaja työssään

Näkymä alas laaksoon, Demirtaksen kylän  suuntaan

Turkki on yllättänyt meidät monin tavoin. Alanyan rannoilla lekottelevilla turisteilla ei ole aavistustakaan siitä mitä tämä maa pitää sisällään. Kun siihen lisätään vielä historia, elämyksiä riittää. Täytyy olla aikaa ja nähdä vaivaa. Muuten ei mitään havaitse. Otimme runsaasti kuvia. Kuvat välittävät kuitenkin vain osan näistä kokemuksista, eikä sanojakaan löydy kaikkea kuvaamaan.

Alaspäin tulimme toista tietä. Sininen Välimeri siintää edessä. Tien vieressä on banaaniviljelmiä, jotka tähän aikaan näyttävät apean ruskeilta. Sato tulee syksyllä. Palaamme ihailemaan kotimme ikkunoista tauluina näkyviä, laaksoamme reunustavia Taurusvuoria.