Çirali (Olympos) - antiikin kaupunki upealla rannalla

Ensimmäistä kertaa viivyimme Turkissa enemmän kuin kaksi viikkoa marraskuussa 2010, jolloin suunnitelmani mukaan jäin eläkkeelle. Kuulin Minnalta Sükrün vieneen hänet muutamaksi päiväksi Ciraliin. Minna oli matkaan viehättynyt, vaikka näkymät antiikin Olympoksessa eivät vastanneet odotuksia. Turkin kartoissa näkyy usein paikkakunnan turkkilaisen nimen ohella antiikin kaupungin, yleensä kreikkalainen nimi eli molemmat otsikon nimet tarkoittavat samaa paikkaa. Vuokrasimme auton ja varasin huoneen pensionaatti Grand Aygonista kolmeksi yöksi.

Kahden miljoonan asukkaan Antalyan ohittaminen hieman jännitti. Navigaattori olisi ohjannut keskustan läpi, mutta huomasin ajoissa viitan Kemerin tielle ja päätin ajaa sinne. Näin emme joutuneet keskustan tungokseen, johon kyllä myöhemmin saimme totutella. Antalyaa ympäröivät näyttävät vuoret. Meren rantaa myötäilevä tie on maisemaltaan vaikuttavimpia mitä olen nähnyt.

Çiralia navigaattori ei tuntenut. En huomannut käyttää pensionaatin koordinaatteja, jotka varausjärjestelmä näyttää. Tämän tavan otinkin sittemmin Turkissa käyttöön. Tökkäsin sormella paikan kartalta. Kun tulimme Kemerin kaupunkiin, se ohjasi meidät hyvin kapealle reitille. Ehdin jo Irmalle sanoa, että ilman navigaattoria emme olisi löytäneet perille. Kun tulimme laitakaupungilla vuoren seinämän ja roskapönttöjen eteen, se ilmoitti: »olette perillä«. Kyllä Irmalle nauru maittoi.

Katsoin paperikartasta isomman paikan, joka olisi päätien D400 suunnassa Çiralin jälkeen kartalla. Sen ohjelmoituani pääsimme sentään oikealle tielle, jossa Çiralin vaatimaton tienviitta tulikin vastaan. Päätieltä erkani yhdeksän kilometrin mittainen, jyrkästi alaspäin viettävä mutkainen tie. Tulimme pieneen laaksoon. Kohti merta ajaen löysimme rannan tuntumasta pensionaattimme. Sesonki oli ohi ja olimme ainoat vieraat, joita talon isäntä palveli ruhtinaallisesti. Saimme parhaan huoneen, jonka kuistilta oli näkymä 2600 metriä korkealle vuorelle, jonka olimme ohittaneet huomaamatta tien mutkitellessa siinä kohtaa näkyvyyden estävässä pinjametsikössä. Schildt nimittää tätä Solyma-vuoreksi. Opaskirjani mukaan tämä vuori on Olympos eli sillä ja antiikin kaupungilla oli sama nimi. Olen jostain lukenut, että kreikkalaisilla on ollut useita Olympos-vuoria, vaikka vain yhtä on pidetty antiikin taruissa jumalien, muun muassa Zeuksen asuinpaikkana. Kylään vuoren huippu näkyi nyt hyvin ilta-auringon myötäillessä sen ylärinteitä. Sen huippu näytti lumipeitteiseltä, mutta Schildtin mukaan se on marmoria, joka näytti yhtä valkoiselta niin kesällä kuin talvella.

Olympos vuori kuvattuna päätieltä. Huippu on usein pilvien peitossa.

Pensionaattimme ja rannan välissä oli iso puutarha täynnä sitrushedelmiä kantavia puita: appelsiineja, mandariineja, sitruunoita ja avokadoja. Myöhemmin saimme kuulla viljelyn olevan luomuideologian mukaista. Lannoitteita ei käytetty. Puiden alla nokki melkoinen määrä kanoja. Ilmeisesti kanan lanta oli omalta osaltaan virkistämässä puita. Koko kylä oli täynnä vastaavanlaisia viljelmiä.

Menimme rantaan iltakävelyllä. Kallioiden väliin jää noin neljä kilometriä pitkä pikkukiviä täynnä oleva ranta. Vesi oli kirkasta, mutta kylmempää kuin Alanyassa. Aurinko laski varhain vuorien taakse ja laaksossa oli sen jälkeen selvästi viileämpää kuin mihin olimme täällä tottuneet. Ranta oli täynnä pieniä ravintoloita. Osassa oli sytytetty iso avotakka lämmittämään viilenevää iltaa ja houkuttelemaan vieraita. Pian täydellinen pimeys ympäröi kylän. Valoja oli vähän. Istuskelimme jonkun aikaa tulen lämmössä rakia maistellen. Ajomatkan jännitys alkoi haihtua. Kävelimme lähes pimeässä pensionaattiimme, jossa isäntäväkikin asui. Pyysimme lisäpeittoja. Unta ei tarvinnut houkutella.

Ciralin ranta. Nyt se on luonnontilassa. Kyläläiset ymmärrettävästi vastustavat
hotellien rakentamista rantaan, johon Caretta kilpikonnat munivat.

Heräsin kukkojen kiekumiseen ja uteliaana uuteen päivään. Aamiainen oli katettu ulos pienelle pöydälle. Bonuksena saimme kaksikorvaiselle pienelle kasarille paistetut munat, joka tuotiin tirisevänä pöydälle. Otin tämän tavan käyttöön sittemmin itsekin. Annokseen kuuluu hyppysellinen chiliä sisältävää mausteseosta, jota olemme oppineet käyttämään myös Suomessa lähes kaikkeen ruuanlaittoon nimellä »turkin mauste«. Tuomme sitä myös lapsille ja ystäville tuliaisena.

Aikaisin heräävänä kävin ennen aamiaista yksin aamukävelyllä etsien reittiä antiikin Olympoksen kaupunkiin. Löysin vihdoin hyvin vaatimattoman viitan, joka osoitti hiekkarannan länsipäähän. Mitään siellä ei kylästä katsoen näkynyt. Kävelin kuitenkin vuoren juurelle. Sieltä löytyikin joen uoma, jossa oli hyvin vähän vettä. Siitä sain näkymän kapeaan laaksoon. Joen molemmin puolin näkyi jotain raunioita. Olin antiikin Olympoksessa. Osa rakennelmista oli puiden peitossa. Heti alussa oli hauta, joiden erikoisuutena täällä on liukuovet. Sitten näkyi teatteri, kylpylä ja opastaulujen mukaan Marcus Aureliuksen aikainen temppeli tai se vähä mitä siitä oli jäljellä; lähinnä perustukset. Kävelin vielä hämärässä pitkin joen vartta. Olo oli kuin Indiana Jonesilla nähtyäni laakson avartuvan selvemmin kauempana. Sisään tultiin meren suunnasta joen muodostamasta hyvin kapeasta aukosta. Näin paikkaa oli varmasti mereltä hankala havaita lisäten sen turvallisuutta.

Antiikin Olympos. Laakso on meren suunnasta katsoen hyvin piilossa.

Schildtin kuvaus: »Pieni joki virtasi koko laakson täyttävien puiden ja pensaiden muodostamasta vihreästä holvista. Emme voineet vastustaa kiusausta soutaa jollalla ylös virtaa pitkin antiikin Olympokseen. Ponnistelimme itsepäisesti syvemmälle kiemurtelevaan laaksoon, jonka vasen ranta oli täynnä sarkofageja kun taas oikealla rannalla oli runsaasti talojen sekä laitureiden ja makasiinien raunioita, joita kaikkia muurivihreä peitti ja tiheä lehtimetsä varjosti.«

Minun turvallisuuteni vaarantui yllättäen kun pusikosta ryntäsi varoittamatta koira kimppuuni. Olin shortseissa ja se iski hampaansa paljaaseen sääreeni. Kun yritin ravistella sitä irti, se tiukensi otettaan. Ohitseni käveli pari työmiestä ja koira lähti onnekseni seuraamaan heitä. Todennäköisesti kyseessä oli nuori leikkikaveria kaipaava koira. Hampaan jäljet olivat selvät, mutta verihaavoja ei tullut eli ei koira tosissaan purrut.

Suurlähetystön ohjeissa varoitetaan kulkukoirista, joita Alanyassakin riittää. Ne ovat vaarattomia. Niillä ei ole

 paljon itsetuntoa jäljellä. Pääasiassa ne seurailevat pää riipuksissa huomion ja makupalojen toivossa. Viime kesänä jouduin kuitenkin vahtikoirien takaa ajamaksi. Pyöräilin Dim-joen vartta ja oikaisin tietä, joka veikin talon pihaan. Koirien haukunta alkoi kuulua ja käännyin heti takaisin. Koirat tulivat kovaa vauhtia kaksin kappalein. Toinen juoksi sivulta edelle ja ilmeisesti tarkoitus oli piirittää minut. Onneksi tuli vasemmalle vievä tie, ja piirittävä sekä perässä oleva koira jäivät taakse. Poljin karkuun niin kovaa kuin pääsin. En ole koskaan koiria pelännyt, mutta ainakin irrallaan olevia vahtikoiria täällä on parasta varoa.

Aamiaisen jälkeen lähdimme yhdessä Olympokselle. Nyt oli lipunmyyjäkin ilmestynyt paikalle. Joen suuaukko, jossa nyt oli vettä hyvin vähän, oli lähellä Daphnen ankkuroitumispaikkaa. Schildt pesi veneen suolaveden jäykistämät purjeet tässä makeassa vedessä. Nyt se ei olisi ollut mahdollista. Kävelimme laakson toiseen päähän, jonne näyttää johtavan autotie ja pääasiallinen sisääntulo alueelle tapahtuu tätä kautta D400 päätieltä.

Iltapäivällä kiipesin vielä Çiralin pohjoispäässä olevalle »tulivuorelle«. Vaivalloisen kipuamisen jälkeen pääsin näkemään tulet, jotka ovat palaneet ainakin 3000 vuotta kallioiden päällä johtuen ilmeisesti maan sisältä kumpuavasta kaasusta. Onhan tällaisia kaasupurkauksia muuallakin. Miksi ne täällä liekehtivät vuosisadasta toiseen? Pimeällä tulet näkyvät nähtävästi merelle ja ovat toimineet antiikin aikana majakkana. Tulet liittyvät kreikkalaiseen mytologiaan. Opaskirjassani tarina on kuvattu hyvin lyhyesti. Hirviö, josta kaikki johtuu, on kuvattu kolmipäiseksi. Lainaan Wikipedian perusteellisempaa kuvausta. »Tarun mukaan Lyykian rannikolla on riehunut tulta syöksevä hirviö, Khimaira. Sillä oli leijonan pää, vuohen ruumis ja käärme häntänä. Nimi juontuu vuohipukkia tarkoittavasta sanasta. Hirviön surmasi Korintin kuninkaan poika Bellerofon, joka siivekkään lentävän hevosen, Pegasuksen selästä ampui nuolia. Kun hirviö ei suostunut kuolemaan, sankari kiinnitti nuolen kärkeen lyijyä ja työnsi sen hirviön suuhun. Hirviön syöksemä tuli sulatti lyijyn joka valui vatsaan ja tappoi sen.« Maan alle painunut hirviö syöksee sieltä yhä jatkuvasti tulta.. Schildt nimittää kirjassaan »Ikaroksen meri« koko tätä aluetta Khimairan rannikoksi.

Myyttinen Khimaira-hahmo esiintyy myös etruskien tarinoissa. Satumainen Khimairaa esittävä pronssipatsas löytyi, kun miehet kaivoivat ojaa Arezzon Porta San Laurentinossa vuonna 1553, ja sitä voi nykyisin käydä katsomassa Firenzen arkeologisessa museossa. Tämän tiedon löysin alussa mainitsemani Toscanaan muuttaneen Francis Mayesin toisesta kirjasta »Vaellus vuosi«. Hän kierteli amerikkalaiseen tapaan muutamissa Euroopan maissa, mukaan lukien Turkin Lyykian rannikko, melko nopealla aikataululla; Turkissa paikallisen oppaan johdolla Gulet-veneellä. Hänelle Khimairan myyttinen tarina oli ennestään tuttu. Mayes: »Khimairan, naispuolisen tulta syöksevän hirviön sisaret ovat Orthus, seitsenpäinen koira, Hydra, yhdeksänpäinen käärme ja Kerberos, helvetin vahtikoira.« Mistään kovin mukavasta perheestä ei siis ollut kysymys. Ihmisillä on aina ollut mielikuvitusta ja tarvetta etsiä selityksiä ilmiöille, joita eivät ymmärtäneet. Näitä tarinoitahan löytyy meidän Kalevalastammekin. Tarvitaan vain joku, joka kirjoittaa tarinat muistiin ja yhdistelee eri kertomuksia.

Ikuiset tulet palavat 300m:n korkeudessa.