Löytöretkellä Turkissa ja muita matkakertomuksia: Kekova ja Kale (Simena)

Lyykian niemimaalla.

Vuoret ja niityt kukkivat huhtikuussa muun muassa Kekovaan vievän tien varrella. Tien reunaa koristivat pienet unikot. Mehiläisten tarhaajilla menee hyvin. Hunajaa myydän jokapuolella.

Ensimmäisellä matkalla tänne ajattelimme tekevämme veneretken pitkin tätä Khimairan rannikkoa Çiralista käsin. Veneet oli kuitenkin nostettu jo talviteloilleen. Läheltä löytyi pieni matkatoimisto, joka järjesti meille toisenlaisen retken. Meidät ajettiin heidän toimestaan päätielle, jossa nousimme saksalaisia täynnä olevaan bussiin. Edessä oli yhdistetty auto-veneretki, jonka aikana saimme veneestä käsin tutustua Kalen (antiikin Simena) kylään ja seitsemän kilometriä pitkään Kekovan saareen. Saari on samannimisen kylän edessä. Väliin jää pitkä suojaisa salmi. Salmessa on maanjäristyksen seurauksena saaren asutuksesta osittain mereen vajonneita raunioita. Näistä ei veneen partaan yli kurkkien saanut juurikaan käsitystä. Alue oli suojeltu, joten sukelteleminen oli kielletty. Kävimme myöhemmin Pekan kanssa samalla alueella, jolloin sukeltelemaan päästiin vain paikoissa, jossa mitään vastaavaa näkymää ei ollut tarjolla. Saari näytti täysin autiolta, vain vuohet kiipeilivät kallioilla. Kekovan ja mantereen väliin jää aallokolta suojaava salmi.

Sunken city. Maanjäristys on suistanut Kekovan saaren raunioita

veden alle.

Mantereen puoleisella rannalla kukkulalla on pieni, kaunis kylä, Kale, johon ei ole maantieyhteyttä. Tällä matkalla emme poistuneet veneestä, mutta seuraavalla matkalla kiipesimme satamasta kohti linnoitusta kallioon hakattuja askelmia pitkin. Portailla istuskeli naisia myymässä värikkäitä käsitöitään. Rinteillä oli paljon näyttäviä lyykialaisia hautarakennelmia. Sarkofagien yläosa näytti ylösalaisin käännetyltä veneeltä. Kukkulan laella on 1400-luvulla rakennettu linnoitus. Nyt täällä selvästi odotettiin turisteja, joille tuotteitaan voisi myydä, mutta Schildtin vieraillessa asukkaat piiloutuivat ja tulivat vähitellen arastellen esiin.

Kale

Huhtikuussa 2014 tulimme Kekovan kylään autolla. Päätieltä D400 erkanevaa tietä on alas meren rantaan noin 18 kilometriä. Matkan varrella on kauniita laaksoja ja tähän vuodenaikaan niityt ja vuoren rinteet kukkivat kaikessa loistossaan. Näkymää tulosuuntaan pilkuttavat taustalla näkyvät lumipeitteiset vuorenhuiput. Samanaikaisesti voi nauttia talvesta, keväästä ja alhaalla jo kesästä. Vastaan tuli lukuisia vuohilaumoja, jotka kiipeilivät ketterästi vuoren rinteillä paimenen pysyessä vaivoin perässä. Rinteiden kovalehtisten ja piikikkäiden pensaiden lehdet näyttivät maistuvan vuohille parhaiten. Lihaansa ne marinoivat myös lukuisilla yrteillä, joita täällä kasvaa villinä. Mekin ostimme alhaalta Kekovasta kylän naisilta pussillisen villioregaanoa.

Kekovan kylässä kyläparlamentti oli heti vastassa opastamassa automme sopivaan parkkipaikkaan. Kylässä ei paljon tilaa ole, mutta myöhemmin huomasimme aukion, jonne myös turisteja kuljettavat bussit pysäköivät. Kyselimme tietä Kale-vuorelle. Nuori mies opasti meidät hyvin kapealle, huonokuntoiselle hiekkatielle, jonka toisesta päästä löytyi veneiden talvisäilytysalue. Sieltä kiipesimme vuorelle erittäin vaikeakulkuista polkua. Kaatumiselta ei vältytty. Yllättäen Irma oli selällään kivikossa. Onneksi ei sattunut pahemmin. Sain moitteita auttamaan tulleelta turkkilaiselta naiselta kun en heti ollut kiskomassa vaimoani pystyyn. Näin hän teki, vaikka ensin olisi pitänyt varmistua ettei ole murtumia. Kalessa oli hiljaista. Vain yhdessä rantaravintolassa oli veneseurue lounaalla. Liityimme joukkoon. Kyselimme paikan omistajalta venekyytiä. Onneksemme se helposti järjestyikin.