Päivän paras ateria?

Ikätoverini, kirjailija, pohjoismaisen kirjallisuuden professorin virasta eläkkeelle jäänyt Merete Mazzarella pohtii kirjassaan ´Matkalla puoleen hintaan´ eläkkeelle jäämistä. Mikä muuttuu? Monet hänen haastattelemistaan nauttivat erityisesti aamiaisesta, jonka voi nyt nauttia kiireettömästi.

Syksyllä tarjolla on tuoreita viikunoita ja hedelmä, jonka nimi Turkissa on hurma. 

Nautimme aamiaisen parvekkeella ihaillen samalla näkymää vuoristoon.Tuoreita hedelmiä ja vihanneksia on tarjolla torstaisin pihakadulla alapuolellamme. Maanantaina tori on kävelymatkan päässä. Ostamme appelsiinit usein ekologisesti viljeleviltä kylien pientuottajilta. Vastapuristetun appelsiinin mehu voittaa selvästi tölkissä ostetun. Patongin haen aikaisin aamulla polkupyörällä 600 metrin päässä olevasta leipomosta (ks. ´Tuoretta leipää joka aamu´). Toripäivinä naiset usein leipovat kadulla ja valmistavat muitakin herkkuja.

Turkkilaiseen pehmeään fetaan olemme jääneet koukkuun. Se on sopiva suolapala aamiaiseksi. Mukana menee helposti muutama oliivi. Satamaravintolan keittiössä olen käynyt katsomassa heidän maukkaan haudutetun teensä salaisuudet. Sama kahden teelajin sekoitus on ollut sen jälkeen käytössämme. Teelehdet ja juuston saamme viereisestä marketista.

Suosikki fetamme aamiaispöytään

Suolan ja pippurin jälkeen tilli ja persilja viimeistelee annoksen.

Turkin pippuria paistettuihin muniin ja moneen muuhunkin ruokaan

Munat paistan oliiviöljyssä Ciralin Grand Aygunin tyyliin. Ensivieralusta tässä mainiossa kylässä olen kirjoittanut aikaisemmin. Tirisevänä kaksikorvaisessa pannussa pöytään tuotu muna oli tulinen ja herkullinen. Tämän saimme bonuksena ollessamme ainoat vieraat sesongin loputtua. Sen salaisuutena on oliiviöljyn joukkoon siroteltu chilimauste. Tätä murskattua chiliä turkkilaiset käyttävät lähes kaikkiin ruokiin. Opittuamme tuon mausteen käyttäjäksi siitä on tullut vakituinen vieras ruokapöytäämme myös Suomessa (liharuuat, kalat, keitot, kastikkeet). Pieni määrä chiliä tuntuu raikastavan lähes kaikkia ruokia. Aamiaisella maistuu myös pehmeä, paksuhko, turkkilainen jogurtti sellaisenaan. Hyvän kastikkeen lihan tai kalan kanssa saa maustamalla jogurttia esimerkiksi valkosipulilla ja mintulla. Mustapippuria ja suolaa voi lisätä maun mukaan. Tilkka hyvää oliiviöljyä sopii myös joukkoon.

Torin valikoima on luonnollisesti keväällä ja syksyllä erilainen. Keväällä mansikat ovat parhaimmillaan. Syksyllä tarjolla on muun muassa makeaa hedelmää, jonka turkkilainen nimi on hurma. Silloin myynnissä on myös punaposkisia granaattiomenoita ja maukkaita mandariineja. Suomessa  isoista marketeista saa omasta sadostamme riippumatta kaikkea mahdollista. Turkissa tälläistä tuontia muualta on hyvin vähän. Siellä syödään satokauden tuotteita. Maukkaita tomatteja, kurkkuja, paprikaa, avokadoja ja muita vihanneksia ja aina jotain hedelmiä on tarjolla. Trooppisista hedelmistä pieniä, makeita banaaneja kasvaa täällä Alanyan alueella. Muualla Turkissa ilmasto on liian viileää niiden tuottamiseen. Turkkilaiset syövät paljon vihanneksia eli ne muodostavat ruokavalion terveellisen perustan. Kun siihen lisätään oliiviöljyn runsas käyttö ja pähkinät, aletaankin olla Välimeren terveellisen ruokavalion jäljillä. Päinvastoin kuin Suomessa vihannekset ja juurekset ovat halpoja.

Keväällä mansikat ovat parhaimmillaan.

Tätä makeaa hedelmää myydään Suomessa persimonina, Turkissa sen nimi on hurma

Koirista Turkissa

Ulkoministeriön ohjeessa varoitetaan erityisesti kulkukoirista. Äskettäin TV-uutisissa suomalainen toimittaja kertoi koiran purreen häntä pohkeeseen Istanbulissa eli lääkärien kielellä otti pienet biopsiat. Toimittajalle aloitettiin rokotus mahdollista vesikauhua vastaan. Kuulostaa aika hurjalta. Itse en tälläistä riskiä edes ajatellut kun nuori koira tarrautui paljaaseen pohkeeseeni aamuvarhaisella Olympoksen raunioilla. Ei mokoma suostunut irrottamaan otettaan ennenkuin lähti turkkilaisten työmiesten perään. Mielestäni oli lähinnä leikkikaverin puutteessa, eikä puremajälki mennyt ihon läpi. Olen viettänyt lapsuuteni maalaistalossa kaikkien mahdollisten eläimien keskellä. Koiriakin oli useita. Sisälle niitä ei päästetty. En ole koiria pelännyt, mutta nyt olen tullut hieman varovaiseksi.

Irrallaan olevat vahtikoirat ovat pahimpia. Kun kuulen agressiivista haukuntaa peräydyn kiireesti. Pyöräilin vieressämme olevan Dim-joen varrella lähestyen sivutietä paikkaa, josta luulin pääseväni joen yli. Voimakas haukunta yhden talon pihasta sai minut perääntymään äkkiä. Koirat lähtivät perään. Toinen kiersi sivusta edelle ja toinen pysytteli takana. Luontofilmeissä sudet piirittävät saalistaan samaan tyyliin. Onneksi pääsin tienhaarasta polkemaan edellä olevasta koirasta vasemmalle ja voitin pyörän avulla kilpajuoksun.

Alanyan kulkukoirat kulkevat usein pää riipuksissa seuraten meitä aamulenkillä hieman taakse jättäytyen. Niiden itsetunto lienee aika heikko, eikä koira ole tullut koskaan lähelle. Osalla on merkki korvassa. Ovat todennäköisesti saaneet rokotteita. Ilmeisesti turistit ottavat näitä lemmikikseen kun yllättäen tutun näköinen koira kulkeekin hihnassa. Äskettäin Kaş´ssa kaksi koiraa, iso ja pieni, monen rodun edustajia, lähtivät seuraamaan aamuisella kävelylenkilläni. Yhteistä taivalta tehtiin tavallista pitempään. Eivät niinkään seuranneet vaan kulkivat edellä ikäänkuin opastaen. Kun lenkki oli tehty, hyppäsi isompi äkkiä minua vasten ja nuolaisi kättä. Olisi kai ollut palkkion maksun aika. Samantien molemmat katosivat pettyneinä etsimään makupaloja muualta.

Päiväunilla. Kulkukoirat osaavat ottaa rennosti.

Alakerran belgialaisilla naapureillamme on aivan ihastuttava Turkista ostettu Rugi-koira. Kun Rugi nousee takajaloilleen, laittaa etutassunsa käteesi ja katsoo silmiin, häntää heiluttaen, liityt välittömästi ihailijakerhoon.

Toivottavasti Rugi et pahastu kun lupaa kysymättä laitan tähän kuvasi.

Olet aina valppaana.

Kekova ja Kale (Simena) - veneretkien suosikit

Lyykian niemimaalla.

Vuoret ja niityt kukkivat huhtikuussa muun muassa Kekovaan vievän tien varrella. Tien reunaa koristivat pienet unikot. Mehiläisten tarhaajilla menee hyvin. Hunajaa myydän jokapuolella.

Ensimmäisellä matkalla tänne ajattelimme tekevämme veneretken pitkin tätä Khimairan rannikkoa Çiralista käsin. Veneet oli kuitenkin nostettu jo talviteloilleen. Läheltä löytyi pieni matkatoimisto, joka järjesti meille toisenlaisen retken. Meidät ajettiin heidän toimestaan päätielle, jossa nousimme saksalaisia täynnä olevaan bussiin. Edessä oli yhdistetty auto-veneretki, jonka aikana saimme veneestä käsin tutustua Kalen (antiikin Simena) kylään ja seitsemän kilometriä pitkään Kekovan saareen. Saari on samannimisen kylän edessä. Väliin jää pitkä suojaisa salmi. Salmessa on maanjäristyksen seurauksena saaren asutuksesta osittain mereen vajonneita raunioita. Näistä ei veneen partaan yli kurkkien saanut juurikaan käsitystä. Alue oli suojeltu, joten sukelteleminen oli kielletty. Kävimme myöhemmin Pekan kanssa samalla alueella, jolloin sukeltelemaan päästiin vain paikoissa, jossa mitään vastaavaa näkymää ei ollut tarjolla. Saari näytti täysin autiolta, vain vuohet kiipeilivät kallioilla. Kekovan ja mantereen väliin jää aallokolta suojaava salmi. 

Sunken city. Maanjäristys on suistanut Kekovan saaren raunioita

veden alle.

Mantereen puoleisella rannalla kukkulalla on pieni, kaunis kylä, Kale, johon ei ole maantieyhteyttä. Tällä matkalla emme poistuneet veneestä, mutta seuraavalla matkalla kiipesimme satamasta kohti linnoitusta kallioon hakattuja askelmia pitkin. Portailla istuskeli naisia myymässä värikkäitä käsitöitään. Rinteillä oli paljon näyttäviä lyykialaisia hautarakennelmia. Sarkofagien yläosa näytti ylösalaisin käännetyltä veneeltä. Kukkulan laella on 1400-luvulla rakennettu linnoitus. Nyt täällä selvästi odotettiin turisteja, joille tuotteitaan voisi myydä, mutta Schildtin vieraillessa asukkaat piiloutuivat ja tulivat vähitellen arastellen esiin.

Kale

Huhtikuussa 2014 tulimme Kekovan kylään autolla. Päätieltä D400 erkanevaa tietä on alas meren rantaan noin 18 kilometriä. Matkan varrella on kauniita laaksoja ja tähän vuodenaikaan niityt ja vuoren rinteet kukkivat kaikessa loistossaan. Näkymää tulosuuntaan pilkuttavat taustalla näkyvät lumipeitteiset vuorenhuiput. Samanaikaisesti voi nauttia talvesta, keväästä ja alhaalla jo kesästä. Vastaan tuli lukuisia vuohilaumoja, jotka kiipeilivät ketterästi vuoren rinteillä paimenen pysyessä vaivoin perässä. Rinteiden kovalehtisten ja piikikkäiden pensaiden lehdet näyttivät maistuvan vuohille parhaiten. Lihaansa ne marinoivat myös lukuisilla yrteillä, joita täällä kasvaa villinä. Mekin ostimme alhaalta Kekovasta kylän naisilta pussillisen villioregaanoa.

Kekovan kylässä kyläparlamentti oli heti vastassa opastamassa automme sopivaan parkkipaikkaan. Kylässä ei paljon tilaa ole, mutta myöhemmin huomasimme aukion, jonne myös turisteja kuljettavat bussit pysäköivät. Kyselimme tietä Kale-vuorelle. Nuori mies opasti meidät hyvin kapealle, huonokuntoiselle hiekkatielle, jonka toisesta päästä löytyi veneiden talvisäilytysalue. Sieltä kiipesimme vuorelle erittäin vaikeakulkuista polkua. Kaatumiselta ei vältytty. Yllättäen Irma oli selällään kivikossa. Onneksi ei sattunut pahemmin. Sain moitteita auttamaan tulleelta turkkilaiselta naiselta kun en heti ollut kiskomassa vaimoani pystyyn. Näin hän teki, vaikka ensin olisi pitänyt varmistua ettei ole murtumia. Kalessa oli hiljaista. Vain yhdessä rantaravintolassa oli veneseurue lounaalla. Liityimme joukkoon. Kyselimme paikan omistajalta venekyytiä. Onneksemme se helposti järjestyikin.

Kekovan kylä piileskelee vuoren takana

Kekovan kylän ja samannimisen saaren väliin jää suojaisa salmi.

Villiyrttejä puhdistetaan Kekovan kylässä.

Kalliohautoja ja Sarkofagi Kalessa

Laiturinäkymä Kalessa

Satkofagi vedessä Kalessa

Venekyyti yhdestä sataman ravintoloista järjestyi autolle ja jalat säästyivät.

Turkkilaisten ystävällisyys yllätti. Taas.

Kävin maksamassa vesilaskun Tosmurin kunnantalolla. Miesvirkailijaa jouduin odottelemaan. Naisilla ei ollut oikeuksia ottaa maksuani vastaan. Odotellessa huomasin seinällä sellaisen mustavalkokuvan Alanyasta, jota olin etsiskellyt turhaan. Tulin iltapäivällä uudelleen kameran kanssa. Heti kun olin sen kuvannut, mies otti kehystetyn kuvan seinältä ja ilmoitti sen olevan nyt minun. En uskonut, että halusivat sen todella minulle antaa ennenkuin asia useaan kertaan toistettiin.
Voisitko kuvitella palaavasi suomalaisesta verovirastosta mukanasi viraston seinältä lahjoitettu taulu?
Yllätykset täällä vain jatkuvat, eikä löytöretken loppua ole näkyvissä.

Myöhemmin sain tosin  kuulla, että Antalyan alueen maaherra on muutamassa tähän kiinteistöön hallintoineen eli nykyinen henkilökunta joutuu pakkaamaan. En vielä ainakaan mitään merkkejä muuttamisesta havainnut. Ehkä olin onnekkaasti paikalla. Haluan säilyttää illuusioni.

Lahjaksi saamani kuva on suurempana ´Alanya eilen ja tänään´ kertomuksessa. Tässä meni

reunatekstin päälle.

Saklıkent Gorge - vaikuttava kanjoni

Pataran jälkeen suuntasimme antiikin Xanthokseen. Käännyimme kyläraitille, jonne tienviitta osoitti. Ajoimme kuitenkin ohi. Paluumatkalla havaitsimme antiikin kaupungin raunioiden sijaitsevan aivan nykyisen kaupungin (Kınık) vieressä. Pataran jälkeen turistiryhmien valtaamat näkymät eivät jaksaneet kiinnostaa. Otin vain yhden valokuvan menemättä lippukassan kautta alueelle. Matkaoppaassani mainitaan tämän olleen Lyykian pääkaupunki. Patarassa oli kuitenkin paikan päällä luettavissa teksti, jossa tuo arvo annettiin sille. Ehkä luotan enemmän tuohon tietoon kuin matkaoppaaseni, jonka tietoja olen joutunut ennenkin korjaamaan.

Xanthos

Olimme poikenneet D400 päätieltä kapealle, kuoppaiselle vuoristotielle, jollaisia olimme ajaneet ennenkin.
Matka etenee niillä hitaasti. Kuoppienkin takia on oltava varovainen ettei autoon tule vahinkoja. Vastaan tuli Pinaraan ohjaava tienviitta. Aikataulusyistä emme sinne kääntyneet ehtiäksemme valoisaan aikaan takaisin Kasiin ennen pimeän tuloa. Pinarassa olisi ollut erityisesti kalliohautoja. Samanlaisia, hunajakennomaisia rakenteita olimme nähneet vuoren seinämässä Myrassa.
Vanha vuoristotie päättyi lopulta päätielle ja matka joutui jälleen nopeammin. Jälleen kerran olimme ajaa ohi vaatimattoman viitan etsiessämme reittiä Saklıkent kanjonille. Sen jälkeenkin opasteet olivat olemattomia. Fethyestä näytti olevan sinne yhteys pikkubusseilla.

Turkki on hyvin vuoristoinen maa. Vaikeakulkuiset kapean vuoristotiet kätkevät tehokkaasti mitä upeimpia maisemia massaturismin ulottumattomiin. Näkymät ovat palkitsevia. Tällä kertaa olimme jopa 3000 metriä korkean vuoren juurella. Vedellä on ihmeellinen voima kun se saa vaikuttaa tarpeeksi kauan. Vuosimiljoonien kuluessa se uurtaa vähitellen kalliota altaan. Tämä kanjoni on poikkeuksellisen vaikuttava.
Kanjoniin johtaa lankkupolut. Olet sisällä outoa hämärää maisemaa, jonka yläosassa taivas siintelee kapeasta raosta, ilma on viileämpää, raikasta. Huhtikuussa veden solina oli voimakasta. Kesällä kanjoni kuivuu vähäiseksi puroksi ja sitä pitkin pääsee vaeltamaan. Nyt tätä yrittänyt nuoripari autettiin kanjonista turkkilaisten toimesta. Kanjonin ulkopuolella, ryöppyävän veden ääressä on ravintoloita samaan tapaan kuin Alanyassa Dim-joen varrella.

Pääuoma

Pääuomaan virtasi vettä monesta suunnasta

Linkistä voi ladata lisää kuvia

Tähän kanjoniin johtava lankkupolu oli melko lyhyt verrattuna lähellä Alanyaa olevaan Sapaderen kanjoniin. Kesäkuumalla kanjonin viileässä ilmassa vaeltaminen pitkin kuivunutta uomaa lienee suurempi elämys. Nautimme lounaan kosken partaalla olevassa ravintolassa. Asiakkaita oli vähän. Sesonki ei ollut vielä alkanut. Seuraa meille piti makupaloja odotteleva kukko.

Paluumatkalle läksimme pitkin pientä kylätietä. Tietä riitti ja riitti. Se kävi yhä vaikeakulkuisemmaksi, mutta suunta näytti oikealta, Melkein menetimme jo toivomme päätien löytymisestä. Palkinnoksi saimme ihailla upeita maisemia niittyineen korkean, lumihuippuisen vuoren juurella. Lopulta palasimme takaisin hieman alempana kulkevaa tietä. Mehiläisten surinaa, sammakoiden kurnutusta vuorelta laskeuvissa ojissa ja lintujen liverrystä, lyhyesti sanottuna ´Frühlings stimmen´ emme unohda.