Välimeren kutsun kuulin - nuoruuden muistoja Kreetalta

Taustaa. Teksti on ystävilleni kirjoittamasta kirjasta. Kerronko itsestäni tämän kaikille avoimessa blogissa vai en? Aika henkilökohtaista. Ketä kiinnostaa? Kuitenkin. Miksi juuri minä ryhdyin kirjoittamaan Turkista? Kerro itsestäsi kehoitetaan blogin profiilissa. Olen lukenut mielelläni toisten matkakertomuksia eläytyen kirjoittajan henkilökohtaisiin kokemuksiin ja elämään tietoisena siitä, että mikään ei välttämättä toistuisi samoin jos itse tekisin tuon matkan. Elämässä kaikki virtaa. Seuraava hetki onkin erilainen. Näin antiikin filosofi Herakleitos aprikoi. Turkki kuitenkin on ja pysyy; vakaasti idän ja lännen välissä historian melskeistä huolimatta. Opaskirjat faktoineen ja karttoineen ovat hyödyllisiä, mutta eivät mitään lukuelämyksiä. Opaskirjaa en tiedoillani pystyisikään kirjoittamaan. Kirjoitan löytöretkeilijänä, joka alkaa nähdä asioita uusin silmin. Nyt siihen on vihdoinkin aikaakin työkiireiden hellitettyä. 

Turkki ei tässä vaiheessa ollut edes mielessä. Kuvassa Kreikkaa edustaa
vain Aleksanteri suuri.

Parin vuoden lääketieteen opiskelun jälkeen matkustin kurssitoverini kanssa elokuussa 1968 kandidaattiseuramme vaihto-ohjelman puitteissa kuukaudeksi Kreetalle pieneen sairaalaan; toisena vaihtoehtona oli Praha, ajankohtana jolloin Neuvostoliiton tankit vyöryivät kadulle. Saimme kuulla asiasta Kreikassa. Tuo matka eksoottiseen ympäristöön, ystävällisten kreikkalaisten vieraaksi, teki meihin lähtemättömän vaikutuksen. Siihen aikaan aloiteltiin vasta ensimmäisiä valmismatkoja Rhodokselle lähinnä Ruotsista. Kulttuurishokki oli melkoinen. Saamaamme ystävällistä kohtelua kuvaa hyvin ensitapaaminen. Taksimatka Heraklionin lentokentältä kiven murikoita täynnä olevaa tietä pieneen Sitian kaupunkiin kesti neljä tuntia, vaikka matkaa oli vain sata kilometriä. Olin ilmoittanut aikataulumme, mutta kirjeisiin ei vastattu. Olimme perillä illan pimetessä. Olimme epävarmoja siitä mitä tuleman pitää. Yllätys oli melkoinen kun meidät vietiin heti rantaan, jossa sairaalan lääkärit odottivat pohjoisen vieraitaan ison plataanin alla, runsaan kreikkalaisen ruokapöydän ääressä. Kokemamme vieraanvaraisuus, sinivihreä elokuinen lämmin meri, josta paikalliset sukelsivat mustekaloja grillattaviksi sekä sotilasjuntan kieltämien Theodorakiksen laulujen laulaminen yliopistosta kesälomalla olevien opiskelijoiden kanssa illan pehmeässä lämmössä parin ouzo lasillisen jälkeen, saivat veremme sykkimään Kreikalle. Nämä laulut oli teipattu näkymättömiin rantaravintolan levysoittimen valikosta. 

Yllättävää kyllä, joukkoomme kuului myös nuori poliisipäällikkö, jonka tehtävänä oli valvoa kieltojen noudattamista. Kolmen everstin sotilasjuntan suosio ei kaikesta päätellen ollut kovin korkealla. Pääsimme myöhemmin poliisipäällikön seurueessa lähietäisyydelle juntan vieraillessa Sitiassa. Bozoukin soidessa tanssimme sirtakia. Vauhtiin päästyämme heittelimme lautasia sementtilattialle kreikkalaisten näyttäessä esimerkkiä. Lautaset tietysti rikkoutuivat tuhansiksi onnea tuottaviksi sirpaleiksi.

Tästä alkoi kreikkalaisten ihailuni. Tein useita matkoja Kreikan saarille. Tämän muistelu tuntuu nyt jälkikäteen selittävän ainakin osittain sitä miksi niin nopeasti ja myös itselleni yllätyksenä päätimme hankkia, puolisoani hieman jopa painostaen, lomakodin Välimeren rannalta; ei kuitenkaan Kreikasta vaan Turkista.

Välimerestä tuli minulle eräänlainen roomalaisten »Mare Nostrum«- oma meri, vaikka en sen kaikkia rantoja ole »valloittanut« jo ennen kuin purjehdukseni Itämerellä alkoivat. Tuohon aikaan oli muitakin Kreikan ihailijoita. Henry Miller ihmettelee ja ylistää kreikkalaisten ystävällisyyttä kirjassaan Marussin kolossi. Ja sitten. Tietenkin Göran Schildt, jonka retket Daphne veneellään olivat mielilukemistoani. Mutta. 

Miten on tänään. Kreikka ja kreikkalaiset ovat nyt taloussotkujensa keskellä. Myös Göran Schildt ajautui, kuvattuaan kotisaarensa Leroksen tapoja ja ihmisiä, sen tosiseikan eteen, että kaikki ei ole niin kuin hän oli luullut. Saarelaiset haastoivat hänet oikeuteen. Kirjailija selvisi vaivoin parjauskampanjasta ystäviensä avustuksella. Schildt ihmetteli sittemmin vanhoilla päivillään miten köyhillä kreikkalaisilla oli varaa rakentaa toinen toistaan upeampia omakotitaloja Lerokselle. Nythän tiedämme syyn. Ei heillä rahaa ollut enempää kuin ennenkään, mutta velkaa oli opittu ottamaan ja sitä varmaan tyrkytettiinkin EU:n avustuksella. Seuraukset tunnemme.

Entä sitten Turkki, johon aion tässä syventyä. Ensimmäisen Kreikan matkani aikana ja myöhemminkin turkkilaisista puhuttiin vähättelevästi. Näiden kahden maan välit olivat ja ovat edelleen huonot. Ehkä joitakin askelia parempaan suuntaan on viimevuosina otettu. Olen myöhemmin tavannut kongressimatkoilla turkkilaisia USA:ssa ja ennakkoluuloisena ihmetellyt heidän yritteliäisyyttään ja ystävällisyyttään. Olen saanut myös turkkilaisten tieteellisiä kirjoituksia arvioitavaksi. Alussa niissä oli paljon puutteita, mutta kirjoitusten taso on selvästi noussut lyhyessä ajassa. Alani professoreitakin on enemmän kuin muussa Euroopassa yhteensä. Olin saanut jopa luentokutsuja Turkkiin. En ollut käynyt lomamatkoillakaan Turkissa, vaikka muuten olen työnikin puitteissa matkustellut eri puolilla maailmaa. Kuitenkin. Ensimmäiseltä Turkin matkaltani palasin mukanani kauppakirja, jonka mukaan olimme vaimoni kanssa ostaneet kahden makuuhuoneen huoneiston. 

Olen nyt viisi vuotta saanut tutustua hieman paremmin tuohon mielenkiintoiseen maahan, sen ihmisiin ja historiaan pari kertaa vuodessa toistuneiden muutaman viikon oleskelujen aikana. Yritän välittää Teille jotain siitä mitä olen oppinut lukemalla ja uusin silmin ympäristöäni havainnoimalla. Turkki on minulle mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Ensivaikutelmani voivat aikaa myöten osoittautua virheelliseksi ja alkupalat saattavat takertua vielä kurkkuun. Toisaalta olen huomannut eurooppalaisten tuntevan Turkin asioita yllättävän vähän. En ole poikkeus. Löytöretkien ei tarvitse suuntautua aina kauas. Lähiympäristössä ja ihmisten arjessa Turkissa on nähtävää ja koettavaa kun heittää omat ennakkoluulonsa ja asenteensa romukoppaan. Samalla oppii näkemään kotimaansa uusin silmin; sen heikkoudet ja vahvuudet.

Turkki on virallisestikin tarkkailtavana, koska se on jo yli 10 vuotta sitten jättänyt hakemuksensa Euroopan unioniin; prosessi käynnistyi 1999.  Heikointa edistyminen on ollut ihmisoikeuksissa, naisen asemassa ja Kyproksen kysymyksessä. Lopputulos on epävarma. Suurin osa turkkilaisista on alkanut menettää kiinnostustaan koko hankkeeseen. Saattaa olla, että tulevaisuudessa eurooppalaiset tarvitsevat Turkkia enemmän kuin he meitä. Turkki on sopivasti idän ja lännen välissä. Sillä on kokemusta siitä miten kristillisessä Euroopassa ja toisaalta muslimien itäisillä mailla ajatellaan ja toimitaan. Osmanien valtakunnan vähitellen murennuttua Turkkia kutsuttiin »Euroopan sairaaksi mieheksi«. Vaikuttaa siltä, että sairas mies on tervehtymässä ja nousemassa vankasti omille jaloilleen.