Google+ Followers

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Uudisasukkaaksi Raadelman kartanon historialliseen ympäristöön



Muutettuamme kesällä 2003 Raadelman kartanon pelto- ja merimaisemaan tiesimme tulleemme historialliselle alueelle. Se oli osa houkutusta. Vinosti vastapäätä Kuusiston salmen pohjoisrannalla näkyy keskiaikaisen Kuusiston piispanlinnan rauniot, keittiön ikkunasta pilkottaa haapametsikön ja suuren tammen takaa Raadelman kartanon päärakennus. Muutama satametriä kävelyä tammien ja koivujen reunustamaa kujaa pitkin pohjoiseen ja olet Turku-Viipurin tiellä, vanhalla hevosvaunujen kuljettavaksi tarkoitetulla Kuninkaan tiellä.

Turkua ja Viipuria yhdistävä Kuninkaantie tulee Raadelmaan Tuorlan kartanosta sivuten Raadelman kartanoa ja päiväkotina toimivaa entistä tupakkamakasiinia jatkuen Turku-Viipuritienä. Se on nyt tämän tieosuuden virallinen nimi.Tuorlan ja Raadelman välillä näkyy vanhoja reunakiviä. Äskettäin valmistuneen Mangroven kohdalta tie kääntyy kohti Rungon aluetta, mutta enää välillä polkuna. Näin se etenee kohti Etelä-Suomea ja Uudenmaan aluetta kohti Venäjän rajaa milloin yksityisteinä milloin käytössä olevina autoteinä.

Reitti on vanhaa postitietä, joka alkaa Atlantin rannikolta Norjan Bergenistä jatkuen kohti Tukholmaa, Ahvenanmaata, Turun saaristoa ja Turkua, lopulta Viipurin kautta Pietariin saakka. Ruotsin kuninkaillekin se oli tärkeä, koska Ruotsiin kuuluva Suomi oli pääosin tietöntä erämaata ja kehittymätön hallinto edellytti usein kuninkaan saapumista paikalle käräjiä, veronkantoa ym. kruunun toimenpiteitä varten.

Tietä ovat 1300-luvulta saakka kulkeneet paitsi kuninkaat tai heidän kuriirinsa, piispat ja porvarit, taiteilijat ja armeijat. Kuningas ja muutkin varakkaammat liikkuivat hevosvaunuilla. Hevoset väsyvät. Niinpä reitin varrelle oli rakennettava majoitusta (kartanoita, maatiloja, krouveja ja kestikievareita) 20 kilometrin välein. Kestikievareiden omistajat olivat velvollisia antamaan ruokaa, majoitusta ja tarvittaessa levänneet hevoset (hollikyyditysjärjestelmä). Liikenne oli vasemmanpuoleista. Tästä oli etuna oikean käden vapautuminen ohitettavan puolella miekkailuun jos rosvoja tuli vastaan. Kuninkaalla tietenkin oli sotilassaattue turvaamassa perille pääsyä.

Kuusiston piispanlinna
Kiikaroin parvekkeelta linnan raunioita. Linnan muurien rakenteita pilkottaa puiden välistä. Puuston yläpuolelle muurit eivät yllä. Kustaa Vaasan annettua määräyksen linnan hävittämisestä 1528 osa kivistä käytettiin Turun linnan ehostamiseen. Onpa Piikkiön kirkkokin tainnut saada osansa. Linna on sijainnut hyvällä paikalla niemessä joten vihollisen saapuminen sekä lännestä, että etelästä on helppo havaita. Mieleeni tulee Turkin sulttaanien palatsi Topkapi Istanbulissa, joka myös sijaitsee strategisesti mainiolla paikalla mereltä uhkaavan vaaran havaitsemiseksi.

Keskiaikainen piispanlinna rakennettiin aikoinaan Suomen katolisten piispojen turvapaikaksi ja residenssiksi. Linnan historiaan liittyy paljon epävarmuuksia. Muun muassa tulipalot ja novgorodilaisten ryöstöretket ovat hävittäneet kirjallista aineistoa ja myös linnan rakennelmia. Varhaisin tieto on vuodelta 1295, jolloin piispa Maunu I päiväsi kirjeensä Kuusistossa. Oletettavasti ensimmäiset rakennukset ovat olleet puisia. Kivilinnan rakentamisen mainitaan alkaneen 1300-luvun alussa. Linna on ollut kokonaan veden ympäröimällä saarella. Maan kohoaminen on vähitellen muuttanut alueen niemeksi. Ympäröivät tilukset tekivät paikasta merkittävän taloudellisen keskittymän. Piispa Hemmingin kirjeessä 1344 hän luonnehtii paikkaa sanalla ´curiam´. Vuonna 1440 virkaveli Maunu II Tavast sanalla ´castro´. Näin kartanosta oli tullut linna.

Linnan läheisyydessä on nykyisinkin Kuusiston kartano, jonka varhaiset vaiheet ja sijaintikin ovat hämärän peitossa. Linnassa on tarvittu myös sotilaita puolustamaan asukkaitaan, käsityöläisiä ja palvelusväkeä, joiden arvellaan asuneen linnan läheisyydessä, kylässä Kappelivuoren tuntumassa. Tuorla ja Raadelmamme ovat ollet tuotantotiloja linnan tarpeisiin. Koko laaja alue on ollut linnan omistuksessa.

Piispanlinna on ollut laajimmillaan 1500-luvun alussa. Pohjoismaisen löysän valtioliiton, Kalmarin Unionin, uhatessa hajota tanskan kuningas Kristian II mestautti aatelisia Tukholmassa ja tanskalaiset olivat myös Kuusistossa. Kustaa Vaasan onnistui paeta vankilasta ja vapauttaa Ruotsi tanskalaisista. Ruotsin kuninkaana hän antoi Erik Flemingille käskyn ajaa tanskalaiset pois myös piispanlinnasta. Tykkituli repi ennestäänkin heikkoja, osittain sortuneita linnan muureja. Merenpinnan nousu heikensi maavalleja, eikä linnan kunnostukseen tainnut olla suuremmin haluja. Myös Turun linna oli tanskalaisten hallussa. Kustaa Vaasalle sopi varmaan hyvin protestantiksi kääntyminen. Nyt hän saattoi ottaa haltuunsa katolisen kirkon omaisuuden ja paikata kruunun heikkoa taloutta. Viimeinen linnassa asunut aidosti katolinen, Sorbonnessa opiskellut piispa, oli Arvid Kurki, joka pakeni Ruotsiin.

Piikkiöläisten mukaan nykyisen modernin asutuksemme ja Kuusiston salmen välisiltä peltoaukeilta routa saattaa vieläkin nostaa linnan valtaamiseen johtaneiden taistelujen jäljiltä tykinkuulia pintaan. Koko vastapäätä oleva ranta on piispanlinnan lisäksi Museoviraston suojeluksessa. Kaivauksia linnassa on tehty vähän ja Kuusiston saaren rannoilla ei lainkaan. Museoviraston kartasta löysin aivan linnan tuntumasta pari laivan hylkyäkin. Linnan raunioita on uudistettu jonkinverran turvallista tutustumista varten. Tutkimuksista ja korjauksista ovat vastanneet Museoviraston edeltäjä Muinaistieteellinen toimikunta 1891 alkaen; nykyisin vuodesta 2014 lähtien Metsähallitus Museoviraston ohjauksessa.

Taiteilijan näkemys Kuusiston piispanlinnasta


Linnan rauniot


Raadelman ja Tuorlan kartanot
Raadelman historia ulottuu keskiajalle asti. Se on taustaltaan katolisen kirkon tila. Omistajat tunnetaan 1603 lähtien. Nykyinen päärakennus on 1790-luvulta, mutta uudistettu ja laajennettu useaan otteeseen. Nykyinen ulkoasu on vuodelta 1937. Kartano on yksityiskäytössä.
Omistajiin kuuluivat 1600-1700-luvulla maaherra Christoffer Johan Rappe ja suurliikemies Jakob Bremer. Kartano on ollut myöhemmin valtioneuvos Gabriel Erik von Haartmanin ja kauppaneuvos Fredric von Rettigin sukukartano. Kumpikin on saanut modernisti rakennetulle alueellemme nimikkokadun. Kartanossa on vieraillut Venäjän tsaari Aleksanteri I vuonna 1809 Porvoon valtiopäivien yhteydessä ja uudelleen 1812. Siitä muistona on siellä tsaarin rintakuva.

Kävely Kuninkaantietä tai lukuisia polkuja pitkin yliopiston omistaman luonnontilaisen metsän läpi vie Tuorlan kartanoon. Paikka tunnetaan muun muassa ruotsalaisen kirjailijan Fredrika Bremerin synnyinkotina ja pitkästä historiastaan maatalousoppilaitoksena. Nykyisin kartanossa toimii Ammattiopisto Liviaan kuuluva maaseutuoppilaitos. Kartanon päärakennuksen vanhimmat osat saattavat olla 1600-luvulta. Rakennusta on uudistettu arkkitehti Erik Bryggmanin johdolla 1929.

Wikipedian mukaan kartano toimi keskiajalla nimellä Hulkkis-Tuorla  ja oli ilmeisesti piispan karjatila eli osa salmen toisella puolella sijainnutta Kuusiston piispanlinnaa. Myöhemmin 1600- ja 1700-luvuilla kartano siirtyi yksityisomistukseen; viljelyksiä laajennettiin ja maaomaisuus kasvoi.
Metsänhoitaja Alfred von Haartman perusti sinne kaksivuotisen maanviljelyskoulun. Välillä kartano lahjoitettiin Turun yliopistolle, mutta maatalouskoulu perinne jatkui kuten nytkin. Kartanon läheisyydessä toimivat yliopistolle kuuluvat Tuorlan observatorio ja planetaario.

Tuorla on Raadelmasta käsin erinomainen kävelyretkien kohde. Perillä voi nauttia lounaan ja ostaa paikallisia tuotteita.

Uutta Raadelmaa rakennetaan
Museoviraston sivuilta voi löytää Piikkiönkin arvokkaat, suojellut  muinaismuistot. Lähin sijaitsee kotikatumme yläpuolella; rautakautinen hautapaikka. Näin on päätelty lähinnä kivien asettelusta. Täyttä varmuutta asiasta ei ole, koska kaivauksia ei ole tehty. Museovirastolla on ollut sanansa sanottavana Raadelman rakentamista suunniteltaessa.

Kävin täällä ensimmäisen kerran syksyllä 2002. Silloin päätiet olivat valmiina. Samoin piilossa oleva infrastruktuuri. Suunnitelmat alueen tulevasta rakentamisesta olivat portilla nähtävissä. Riski oli tietenkin suuri, koska rakennettuna oli vain yksi malliasunto. Miten ja missä aikataulussa tästä tulisi viihtyisä, asumiskelpoinen uusi kotimme? Sekä venesatamaa että uimarantaa varten tehtiin laajamittaiset ruoppaukset. Ruoppausjäte kaadettiin pellolle, tulevalle puistoalueelle. Rantarakentaminen ei ole helppoa. Koneet upposivat savimaan keskelle peltoon. Puistoalue oli salaojitettava. Nyt voi huokaista helpotuksesta. On venesatama, tenniskenttä, hyvin hoidettu puistoalue ja loivasti nousevaan rinteeseen hyvin istuvia taloja. Rakentaminen jatkuu. Piha-ja puistoalueiden istutukset on hoitanut asiantuntevasti Tuorla oppilastöinä.

Raadelman rantaa jäältä kuvattuna. 

Keväisellä kävelyllä Raadelman portilta rantaan
Graniittiportin juurella tuovat hohdettaan parhaillaan keltaiset narsissit. Takana on vanha Turku-Helsinki tie ja kilometrin päässä parahiksi valmistunut moottoritie. Turun keskustaan ajaa vartissa. Edessä on toinen graniittiportti. Vasemmalle suunnatessa pääsen Turku-Viipurintien jälkeen rantaan vievälle Haartmanin tielle. Jatkan kuitenkin kävelytietä suoraan kohti rantaa. Taakse jää aikaisemmin tupakkamakasiinina toiminut tiilistä rakennettu päiväkoti. Lasten iloiset äänet paljastavat, että ulkona ollaan. Ehkä ovat lähdössä retkelle samaan suuntaan kuin minä. Oikealla vastaan tulevat kartanon hevosaitaukset ja tallirakennukset. Hevoset odottavat ratsastajiaan. Paremman tekemisen puutteessa kaikki tuijottavat kulkijaa. Vasemmalle on rakennettu laaja lasten puistoalue. Vesi solisee iloisesti tien vasemmalla puolella. Vanhan siltarummun kohdalle vettä tulee myös puiston halkaisevasta joesta. Siellä on myös pieni osmankäämien saartama lammikko ja japanilaistyyppinen kaarisilta. Kävelytieni ylittää vanha Kartanosta Rojolaan vievä tieura. Nyt se on rakentamisen katkaisema. Rojolasta ja sen edessä olevista pelloista kartano joutui luopumaan Suomen lahden pohjukasta tulevien evakkojen hyväksi. Osalle toimeentulo tuli myös kalastuksesta.

Tammien reunustaman mäen rinteeltä avautuu aina yhtä kohottava maisema Kuusiston salmeen. Tammien lehdet puhkeavat hitaasti. Näin rinteellä kasvavat sini- ja valkovuokot saavat riittävästi valoa. Oikealla on valtava tammi. Kuulen oksien seasta käpytikan naputusta. Satakieli laulaa hieman kauempana. Tammeen on suora näkymä keittiömme ikkunasta. Mittasin kerran ympärysmitan; muistaakseni 5.1 metriä rinnan korkeudelta. Puu lienee elinkaarensa keskivaiheilla tai ehkä hidas loppu jo häämöttää. Olisiko istutettu 1700-luvun lopulla, jolloin todennäköisesti kartanon puistoa on suunniteltu? Tammi on myös Raadelman portin logossa.

Jatkan matkaa rantaan. Lukuisten lintujen konsertti luo ainutkertaisen äänimaailman. Salmen yläpuolelta kuuluu lokkien kirkumista. Pari joutsenpariskuntaa on aloittanut pesimisen hädin tuskin veden yläpuolelle ulottuvaan kaislikkoon. Olemme maa- ja merilintujen taitekohdassa. Molemmat pysyttelevät reviireillään. Rannassa liikkuu lintuharrastajia. Heidän mukaansa alueella pesii noin 100 eri lajia. Tähän ei ole laskettu ohi lentäviä muuttolintuja. Varsinkin syksyisin kurkien ja äänekkäiden hanhien muuttoaurat ovat komeaa katsottavaa. Vastarannalla pesivät harmaahaikarat syöksähtelevät kaislikkoon saalista etsien. Myös korkealla ajottain lentävän merikotkan katse tavoittaa meidät maanmatoset. Rannassa on kappale pusikon peittämää maalaituria jatkeenaan muutama vinossa oleva pölkky. Aikoinaan tässä on ollut laivalaituri. Äsken kävelemäni reitti on ollut laiturin ja tupakkamakasiinin välisiä kuljetuksia hoitava rautatatie (suullinen tieto).

Niinpä. Istun puiston penkille. Katselen avaralle taivaalle ja kohti piispanlinnaa, aikansa valtakeskusta. Mietin millaista elämää täällä on silloin vietetty. Tuskin ovat ehtineet ympäröivää luontoa ihmettelemään. Työtä aamusta iltaan. Epävarmuutta. Pahat taudit ja nälkä saattoivat tulla kutsumatta. Ryöstelevät sotajoukot ja muu väkivalta olivat usein vieraana. Rauha on ollut ylellisyyttä, josta saattoi hetken nauttia.

Lopuksi
Olen poiminut Raadelmaan liittyviä historiatietoja verkosta. Tiedot ovat siellä aika hajallaan, joten päätin itseänikin varten tiivistää sieltä olennaisimman. Halusin tutustua tarkemmin uuteen kotiseutuuni. Hyötyä on ollut erityisesti Museoviraston sivuista ja Wikipediasta.  Käymme kesäisin Kuusiston taidekartanossa, entisessä ´everstin talossa´. Sieltä sain käsiini kaarinalaisen  Arto Niinimäen kirjoituksen ´Kuusiston piispanlinna. Keskiajan upein residenssi Suomessa´, Kaarina 2008. Kaarinan kaupunki on tämän kustantanut. Siinä on hyvin seikkaperäistä tietoa linnan vaiheista sekä keskiajan katolisista piispoista.

Ilta-auringon viimeiset säteet valaisevat salmen. Linnan rauniot pilkottavat vasemmalla.


tiistai 26. syyskuuta 2017

Suomalaisia ja turkkilaisia kirjailijoita

Marraskuussa 2008 vierailimme Turkissa ensimmäistä kertaa. Meistä vaimoni kanssa tuli kertaheitolla loma-asunnon omistajia ja säännöllisesti Turkissa vierailevia turisteja. Kuulumme siihen, varmaan suureen eurooppalaisten joukkoon, joka ei tiennyt Turkista juuri mitään. Nyt olemme saaneet tottua siihen, että Turkki on uutisissa lähes päivittäin. Mielikuvat Turkista ovat näiden juttujen perusteella pääosin negatiivisia. Näitä uutisia tulvii tosin kiristyneen maailmanpoliittisen tilanteen takia nyt jokapuolelta.

Meille avautui kuitenkin toisenlainen Turkki: ystävällisiä ihmisiä, hyvää ruokaa, Turkin rivieran ihanteellinen ilmasto, meren piirittämän vuoristoisen maan kaunis luonto ja kohtuulliset asumisen kustannukset. En tiennyt miten eurooppalainen historiamme, erityisesti antiikin aika, on näin konkreettisesti siellä läsnä. Voit istahtaa hetkeksi vaikka amfiteatterin kiviselle penkille ilman ympärillä häliseviä turistilaumoja. Ateenan perinteestä lähtien kreikkalaiset kaupungit halusivat keskeiselle paikalle teatterin. Usein vastapainoksi poliittisen vallan rakennuksille. Nähtävissä olevat rauniot ovat usein myöhempää perua, roomalaisten jäljiltä. Molemmat kulttuurit ulottuivat pitkälle nykyisen Turkin maaperälle. 

Lomakaupunkimme Alanyan ympäristössä on useiden antiikin asutusten raunioita. Olen kuvannut automatkoillamme myös Lyykian niemimaalla koettua ja nähtyä. Turkkiin voi tutustua monella tavalla. Vaikkapa lukemalla mitä maasta ja elämästä siellä on kirjoitettu.

Tuhannen ja yhden yön sadut ovat varmaan kiehtoneet monen mieltä. Idän mystiikkaa alkoivat ihailla myös tulenkantajina tunnettu suomalaisten kirjailijoiden ryhmä näkyvimpänä hahmonaan tulisieluinen Olavi Paavolainen. Paavolaisen kodissa Karjalan kannaksella järjestettiin juhlia joissa nuori kirjailijajoukko pukeutui aiheen edellyttämällä tavalla.Vanhoista oviverhoista viritetty beduiiniteltta, lepattavat kynttilät ja suitsukkeiden tuoksu saivat toimia näyttämönä itsekunkin runosuonen pulputessa. Inspiraation jäljet johtavat turkkilaiseen kahvilaan. 

Se löytyy Istanbulista Eyupin alueelta;  nimittäin Pierre Lotin kahvila. Hän oli ranskalainen kirjailija ja laivastoupseeri, joka joi täällä usein kahvinsa 1876. Hän rakastui turkkilaiseen haareminaiseen ja kirjoitti omaelämänkerran ´Aziyade´ heidän suhteestaan. 1920-luvulla joukko nuoren polven kirjailijoitamme, etunenässä Olavi Paavolainen ja Katri Vala ahmivat sanallista nektaria juuri kuolleelta kirjailijalta. Suoranainen Loti-kuume valtasi nuoren polven (Panu Rajala.Tulisoihtu pimeään - Olavi Paavolaisen elämä, 2014). Ranskalaisupseeri rakastui komennusmatkalla riuduttavasti tuohon haareminaiseen, seurasi tätä salavihkaa kunnes tämä kuoli ja omaksui lopulta itsekin turkkilaisen identiteetin.

Kuitenkaan kukaan näistä kirjailijoistamme ei ollut käynyt Turkissa.
Ensimmäisenä sinne matkasi Paavolaista viisi vuotta nuorempi, silloin parikymppinen, Mika Waltari, jonka matkakirjasta (Ýksinäisen miehen juna, 1929) tuli monelle suomalaisen nuorelle kiihoke lähteä interreilaamaan, muun muassa kansanedustajamme Pekka Haavisto kertoo näin eräässä haastattelussa. Paavolainenkin matkusti Venäjän kautta Istanbuliin toisen maailmansodan kynnyksellä. Kokemaansa, päin vastoin kuin Waltari, hän oli jossain määrin pettynyt.

Kiinnostus Turkkiin hiipui muilta, mutta nuorella Waltarilla jo ensimmäisellä matkalla se heräsi johtaen Sinuhe egyptiläisen jälkeen usean Turkkiin ja muslimien maailmaan liittyvän historiallisen romaanin syntyyn. Sinuhe oli valtava urakka, vaikka valmistuikin muutamassa kuukaudessa. Voimakas eläyttyminen vaati veronsa. Lapinlahdessa hoidon aikana uusi aihe pulpahti lähes salaman iskun tavoin kirjailijan mieleen. Uusi matka Istanbuliin perehtymään tulevan romaanin kulisseihin on julkaistu mielenkiintoisena matkakirjana (Lähdin Istanbuliin,  1948). Matkustaminen sodan jälkeisessä Euroopassa oli monin tavoin hankalaa.

Waltarin perusteellista taustatyötä kuvaa se, että hän pysähtyi pitkäksi ajaksi Venetsiaan perehtyäkseen aikakauden tykkiteknologiaan. Samalla hän löysi lähteen, joka viittaa petturin avanneen portin, josta osmanit pääsivät muurin sisäpuolelle. Johannes Angelos (1952) kertoo sulttaani Mehmed II:n johdolla tapahtuneesta Konstantinopolin piirityksestä ja valtauksesta 1453. Tästä alkoi Turkin suuruuden aika eli osmanien vasta 1923 päättynyt maailmanvalta. Samalla päättyi Bysantin eli Itä-Rooman tuhatvuotinen valtakunta keisareineen. Tätä kuten muitakin Waltarin kirjoja voi lukea myös intohimojen täyttäminä jännityskertomuksina. Historioitsijat arvioivat taustatietojen olevan tässä kuten muissakin Waltarin historiallisissa romaaneissa hyvin kohdallaan. Johannes Angelos on käännetty 25 kielelle. Turkinkielisiä käännöksiäkin on peräti kolme (1957,1958,1964). Pian viimeisen käännöksen jälkeen Waltari sai Turkin valtion kutsun vierailla maassa. Suomalainen kirjailija sai valtiovieraan kohtelun.

Postuumisti julkaistu Nuori Johannes (1981) kertoo Konstantinopolin valloitusta edeltävästä ajasta. Myös Firenzen kirkolliskokouksesta, jonka seurauksen lännen katolinen ja idän ortodoksinen kirkko erkaantuivat vähitellen kokonaan. Teologiaa opiskelleena Waltari tunsi tämänkin historian. Jos uskonnollista riitaa ei olisi ollut, paavi olisi todennäköisesti lähettänyt joukkojaan piiritettyjen avuksi. Historian kulku olisi ollut toisenlainen. Turkin maailmanvalta olisi jäänyt syntymättä.
Nuori Johannes oli kirjoitettu ensin, mutta kirjailija päättikin aloittaa Konstantinopolin valtauksesta.

Mikael Hakim (1949) seikkailee osmanien valtakunnassa 1500-luvulla. Kristittyjen riitaisuudet ovat taustana sille, että päähenkilö ja hänen Antti veljensä päättävät turhautuneina tutkia toista uskontoa: voisiko islam tarjota ihmisille paremman ja puhtaamman elämän perustan kuin oli kristillinen läpeensä rämettynyt, korruptoitunut, vainon ja kiihkon repimä, hajoamaisillaan oleva kirkkoyhteisö (Panu Rajala. Unio Mystica. Mika Waltarin elämä ja teokset, 2008). Veljekset lähtevät matkalle Venetsiasta joutuen turkkilaisten merirosvojen vangiksi. Henkensä pitimiksi molemmat joutuivat kääntymään muslimeiksi. Monien vaiheiden jälkeen sankarimme päätyvät Suleiman Suuren hoviin.
En kommentoi juonen käänteitä enempää, mutta etsittyään ja horjuttuaan aikansa Mikael päätyy samaan tulokseen kuin romaanin kirjoittaja vähän aiemmin: Kenties ei ole taivasta eikä helvettiä, ei Jumalaa eikä saatanaa muulla tavoin kuin ihmisessä itsessään, hänen vilpittömänä pyrkimyksenään hyvään ja hämmästyttävänä taitonaan silti saada aikaan pahaa. Kirkonmiehiä nämä näkemykset eivät tietenkään miellyttäneet. Tämäkin teos sai paljon huomiota lännessä Amerikkaa myöten, koska juuri kukaan ei ollut kirjoittanut islamin maailmasta.  

Nuoren turkkilaisen (s.1971), Ranskassa syntyneen maailmankansalaisen ja kirjailijan Elif Shafakin romaanissa Valkoinen elefantti (2016) ollaan myös Suleiman Suuren ajassa 1500-luvulla. Koukuttavasti kirjoitettua romanttista tarinaa lukiessa tuli mieleen onko kirjoittaja mahdollisesti lukenut Waltaria. Rajalan mukaan Mikaelin seikkailuja ei ole julkaistu muslimimaissa, mutta tästä kuten muistakin Waltarin tunnetuimmista teoksista on olemassa muun muassa englanninkieliset painokset. Shafakin tuotannosta on viime vuosina suomennettu useita teoksia. Hän kuten turkkilainen Nobel-kirjailija Orhan Pamuk joutuivat syytteeseen viitatessaan armenialaisten kansanmurhaan. Turkissa tällaiseen viittaavaa tulkintaa ei saa esittää. Se on laissa määritelty rangaistavaksi teoksi. Pamuk taisi sekaantua kurdikysymykseenkin. Näyttöä lain rikkomuksesta ei saatu kummankaan osalta, mutta Pamuk poistui muutamaksi vuodeksi USA:n tilanteen rauhoittamiseksi Pamukin kirjailijakollegan tultua murhatuksi. Shafakia haastatellaan usein lehtiin ja televisioon, eikä hän arkaile tuoda esiin näkemyksiään Turkin kehityksestä.


Turkkilaisen Nobel-kirjailijan Orhan Pamukin (s.1952) Nimeni on punainen  oli ensimmäinen lukemani turkkilaisen kirjailijan teos. Se kertoo miniatyyrimaalareista, jotka kuvittivat sulttaanin toimeksiannosta hänen elämäänsä. Vaikeinta oli piirtää hevonen. Taiteilija saattoi jopa sokeuttaa itsensä pyrkiessään täydelliseen viivaan. Pamukilta on suomennettu useita teoksia. Ne ovat vaativaa luettavaa jo sivumääränsä takia. Viimeisimmän suomennoksen, yli 700 sivuisen Kummallinen mieleni (2017), sain juuri päätökseen. Siinä Istanbulin elämää ja kasvua kuvataan näihin päiviin saakka maalta muuttaneen yksinkertaisen jogurtin tapaista juomaa bozaa kadulla myyvän Mevlutin näkökulmasta. Taustalla olevista maailman tapahtumista ja Istanbulin vaiheista on erillinen luettelo. Huomioin erityisesti sen, että hyväntahtoinen Mevlut ei erityisemmin ota mitään poliittista kantaa vaan on eräänlainen passiivinen tarkkailija. Suomessa vieraillessaan kirjailijakin oli vaivautunut politiikkaan liittyvistä kysymyksistä.

Minusta mielenkiintoisinta oli lukea Pamukin muistelmia omasta lapsuudestaan Istanbulissa. Hän on vauraasta, mutta osin omaisuutensa menettäneestä maallistuneesta suvusta. Suku oli hyvillään siitä ettei tarvinnut alistua islamin monimutkaisiin sääntöihin. Taustalla oli kuitenkin pelko siitä, että uskonnolliset ihmiset, joihin heidän palveluskuntansakin kuuluu, käy joku päivä heidän kimppuunsa.
1950-luvulla näin oli tapahtunutkin kun kreikkalaisten ja juutalaisten kauppoja hävitettiin Istiklal-kadulla ja heitä sekä kristittyjä pappeja tapettiin.
Toinen mieleen jäänyt seikka liittyi alakuloon Turkin suuruuden ajan tultua tiensä päähän. Kauniit huvilat Bosporin rannoilla rappeutuivat. Sukulaiset aiheuttivat toisilleen ongelmia ja riitoja oli jatkuvasti. Pamuk näyttää tuntevan laajasti erityisesti ranskalaista kirjallisuutta, mutta toisaalta väheksyy heitä matkivia turkkilaisia kirjailijoita.

Kurditaustaista Yasar Kemalia (1923-2015) monet pitävät Turkin suosituimpana kirjailijana, joka olisi ansainnut tuon Nobel-palkinnon (ehdokkaana 1974). Vasemmistolaisuutensa takia tämä kirjailija istui välillä vankilassakin, mutta vapautui kansainvälisen painostuksen tuloksena asuen myös Ruotsissa. Haukkani Memed (1955, suom. 1974) oli ensimmäinen häneltä lukemani kirja. Siinä Memed käy toivottomaan taisteluun rikasta maanomistajaa vastaan. Peltotyöt vuokraviljelijöinä hoitaneen kylän väki on käytännössä täysin orjan asemassa. Selvästi vielä paljon huonommassa kuin Akseli Koskela kokee olevansa Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla romaanissa. Kemal oli köyhien ja sorrettujen asialla.

Kirjailija, antiikin kulttuurien tuntija, filosofian tohtori ja Daphnen kippari Göran Schildt on ollut idolini monessa mielessä. Kierrellessämme Lyykian niemimaalla muistui mieleeni Ikaroksen meri. Siinä kirjailija purjehtii pitkin Turkin rannikkoa 1950-luvulla. Tuntui kiehtovalta seurata hänen jälkiään tosin ´kuivan maan kipparina´. Esimerkiksi Alanyaa hän kuvaa ehkä tyypillisimmäksi vanhaturkkilaiseksi kaupungiksi. Sain Tosmurin kunnantalolta lahjaksi mustavalkoisen kehystetyn valokuvan Alanyasta vuodelta 1951. Tämä vahvistaa Schildtin kokemaa. Taloja, pääosin Kalen rinteillä, on todella vähän. Ero nykyiseen on valtava. Kirjassa on kuvauksia muun muassa Istanbulista, Kas:sta, Phaseliksesta ja Anamurista, joista minäkin olen kirjoittanut blogisivuilleni.

Waltarin ja Schildtin jälkeen en ole löytänyt oikein mitään suomalaisten kirjoituksia Turkista.
Kunnes tuli tämä.
Kommentoin blogissani äskettäin Reeta Paakkisen romaania Kuun ja tähden mailla - elämää Turkissa ja Kyproksella. Lainaan tekstiäni sieltä. Toimittaja, kirjailija Reeta Paakkinen on muuttanut Istanbuliin 19-vuotiaana. Opiskellut siellä kielen, perustanut perheen, tehnyt havaintoja turkkilaisten kulttuurista, arkielämästä ja arvoista. Hän on ollut Istanbulissa Hurriet of Daily News lehden toimittajana ja Lontoossa Financial Times Business-lehtitalossa. Hän on opiskellut Kreikassa Thessalonikin yliopistossa kreikan kieltä ja historiaa ja Lontoon yliopistossa  kansainvälistä lakia, nationalismia ja pakolaisuutta. Luin mielenkiinnolla jo hänen ensimmäisen, samoja teemoja käsittelevän kirjansa Kotona Istanbulissa (2013). Tässä uusimmassa kirjassa toistuvat osittain samat teemat, mutta nyt aihepiiri on laajempi. 

Itse olin kovasti utelias tietämään millaista todellinen elämä Turkissa on. Lyhyiden käyntiemme perusteella meillä sitä kuvaa ei ole. Ystävällisyys, nuorten kohteliaisuus ja voimakas kansallistunne ainakin liputtamisen perusteella on kyllä pistänyt silmään. Reeta kertoo teille lisää.  


Myös Antti Tuuri on piipahtanut Istanbulissa. Lentopelkoisena hän matkusti sinne junalla (Bospor Express, 2013). Puhujaksi kutsutulla kirjailijalla ei ollut paljon aikaa tutustua kaupunkiin. Bosporin risteilykin jäi tekemättä. Kirjassa on enemmänkin pitkän junamatkan kuvausta. 

Aivan omanlaisensa tarina on Valkoliljojen maa. Se jos mikä yhdistää Suomea ja Turkkia. Kirjoittaja on kuitenkin venäläinen pappi Grigori Petrov. Tuntuu aika hämmästyttävältä, että me suomalaiset olemme siinä kirjassa päässeet Turkille jonkinlaiseksi mallimaaksi, jota kunnioitetaan. Se oli 2014 aloittamani blogin ensimmäinen juttu ja edelleen ylivoimaisesti eniten luettu tarina. Koska itse kirjaa voi olla vaikea saada yritin hahmotella sen sisältöä lyhyesti mahdollisille kiinnostuneille. 


Epilogi


Turkkilaisilla näyttää olevan käsitys, että olemme sukulaiskansaa ja kielillämmekin on yhteinen kantakieli. Tarkkaanottaen kumpikaan ei pidä paikkaansa, mutta ei kerrota sitä heille. On mukava tuntea veljeyttä, käydä sukulaisissa. Minä ainakin viihdyn näiden Venäjän aroilta muuttaneiden mutkattomien ja ystävällisten paimentolaisten jälkeläisten seurassa.


















perjantai 18. marraskuuta 2016

Homeros - Troijan sota ja Odysseuksen harharetket



Toistuvalle syksyiselle Turkin lomalle yritän löytää Turun kirjamessuilta ainakin yhden kirjan, joka käsittelisi tavalla tai toisella alueen historiaa. Nyt käsiini osui oikea kultakimpale. Eläkkeellä oleva antiikin asiantuntija, Helsingin yliopiston klassillisen filologian professori Paavo Castren oli juuri julkaissut otsikossa mainitun teoksen. Kirjan esitteen mukaan Odysseia on sanatarkka käännös kreikankielisestä alkuteoksesta. Troijan sotaa koskevaan osaan tekijä on käyttänyt muitakin teoksia. Ilias nimittäin kertoo vain osan tästä kymmenvuotisesta taistelusta. Lukijan iloksi kirjassa on pohdintaosa, jossa tuota soturisankareiden ajan elämäntapaa ja uskomuksia kuvataan tutkimuksiin perustuvan tiedon valossa.
Troijan sota
Troijan sodan uskotaan sijoittuvan 1100-luvulle eaa. Homeros on kirjoittanut tekstinsä muinaiskreikkalaisella joonian murteella, jota puhuttiin Vähä-Aasian rannikolla, ilmeisesti vasta 300-400 vuotta oletettujen tapahtumien jälkeen. Sitä ennen tarinat ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle suullisena perintönä runonlaulajien toimesta. Homeroksesta tiedetään vähän. Ei edes sitä onko hän historiallinen henkilö vai ehkä nimimerkki useammalle kirjoittajalle. Jokatapauksessa Homeroksen laulujen tekstit ovat tyyliltään yhteneväisiä.

Otto Manninen on suomentanut Iliaan ja Odysseian 1924. Se on runomitassa kuten alkutekstikin. Kerran sitä selailin, mutta teksti ei vaikeaselkoisena houkutellut. Myös Pentti Saarikoski suomensi proosamuotoisena tekstinä Odysseian 1972, mutta se on lyhyempi, eikä ole käännetty alkukielestä. Castrenin teksti on helposti luettavaa proosaa. Alkuperäisten tekstien tulkinnassa on varmaankin auttanut kirjoittajan laaja aihepiirin tuntemus. Myös Lönnrot on suomentanut yhden laulun. Tekstillä onkin katsottu olevan yhteyksiä Kalevalaamme. Sibeliuksen säveltämällä Ateenalaisten laululla saattaa olla myös juurensa Homeroksen teksteissä. Homeros on vaikuttanut voimakkaasti länsimaiseen kirjallisuuteen.

Iliaan lauluissa on valtava joukko nimiä; Troijan  sodan päälliköiden sukulaisuussuhteiden kuvauksia. Castren on laatinut oivallisen kartan, johon sotaan osallistuneet päälliköt tai kuninkaat on sijoitettu kotipaikkakunnan mukaan. Lisäksi kartasta ilmenee onko tunnettu soturi selvinnyt hengissä vai kaatunut. Kartasta näen sotaan lähteneitä olevan lähes koko nykyisen Kreikan alueelta. Troijan puolustajissa on miehiä sen oman alueen lisäksi myös kauempaa sisämaasta ja etelästä. Jopa Lyykian niemimaalta, jossa äskettäin autoilimme. Troija sijaitsee luoteisessa Turkissa lähellä Hellespontosta eli nykyistä Dardanellien salmen suuta, paikassa jossa Kemal Ataturk päihitti länsiliittoutuneiden joukot kolmetuhatta vuotta myöhemmin. Samalla tämän sodan sankari sai riittävän auktoriteettiaseman perustakseen Turkin tasavallan 1923.

Troija on ollut ilmeisen vauras kaupunki lännen mykeneläisen kulttuurin ja idän heettien välissä houkutellen ryöstösaaliin toivossa eläviä. Olihan tämä tavallinen tapa rikastua silloin ja lukuisissa sodissa myöhemminkin. Homeroksen mukaan kreikkalaiset olivat myös kostoretkellä. Troijalainen Paris oli ryöstänyt Spartan kuninkaan Menelauksen kauniin puolison Helenan ja Spartan rikkauksia vieden kaiken mukanaanTroijaan. Näitä lähdettiin peräämään.Tuntuu oudolta, että Menelaus on saanut houkuteltua näin suuren joukon kreikkalaisia näillä perusteilla sotaan. Taistelun piti olla läpihuutojuttu. Troijan piiritys kesti kuitenkin 10 vuotta. Sotiminen on kallista. Moni kreikkalainen sotapäällikkö osallistui kymmenillä laivoilla miehistöineen menettäen sekä henkensä, että omaisuutensa.

Kreikkalaisista muun muassa Akhilleus menehtyi taistelussa. Samoin troijalaisten päällikkö Hektor.
Hektorin hautajaisiin Ilias päättyykin. Castrenin Troijan tuhon kuvaus perustuu muihin lähteisiin. Odysseus selvisi hengissä. Hän oli se päällikkö joka miehineen piiloutui rakentamaansa puuhevoseen jonka troijalaiset erehtyivät vetämään muurien sisäpuolelle luullen kreikkalaisten lähteneen. Yöllä Odysseuksen miehet avasivat kaupungin portit valtaajille. Sota päättyi troijalaisten häviöön, koska jumalat olivat näin määränneet. Kreikkalaisten Olympos-vuorella asuvilla jumalilla oli keskeinen päättäjän rooli. Toisaalta  nämä saattoivat asettua tukemaan eri osapuolia ja riitaantua keskenään. Osa sotureista oli jumalien ja kuolevaisten liitoista syntyneitä, jolloin heille jäi haavoittuvuuksia, joita jumalilla ei ollut. Tunnetuin lienee Akhilleen kantapää.

Jumalien orkesteria johti Zeus veljineen (Poseidon ja Haades). Tosin manalan valtias Haades eli enemmän omissa oloissaan. Veljet olivat katkeria Zeukselle, joka oli ominut valtaa paljon itselleen. Zeuksella oli paljon lapsia, muuan muassa tytär Athene ja poika Apollon. Lapsia ei ollut pelkästään puolison Heran kanssa. Vaikuttaa siltä, että jumalat elivät aika moraalitonta elämää. Heitä ei sopinut kuitenkaan arvostella. Kuolevaiset uhraavat jatkuvasti eläimiä ja viiniä lepyttääkseen ylempiään. Jumalien palatsit Olympoksella ovat loisteliaita, mutta komeissa palatseissa asuvat myös kuolevaisten ruhtinaat valtavan palvelijajoukon ja orjien ympäröimänä.

Kreikkalaisilla ruhtinailla oli laajoja maaomaisuuksia viljelyksineen, hedelmäpuutarhoineen ja viinitarhoineen, vuohia, lampaita, sikoja ja härkiä oli runsaasti. Pidoissa lihaa syötiin paljon. Eläimiä tarvittiin myös uhreja varten. Jumalia piti jatkuvasti lepyttää. Lehmät eivät olleet arvokkaita, koska niiden maitoa ei juotu. Eläimet saattoi ottaa mukaan viholliselta turvaan. Viljelykset sen sijaan jäivät tunkeutujen saaliiksi. Merenkulkua varten tarvittiin airoilla liikkuvat laivat, joilla saattoi myös purjehtia myötätuulessa. Aarrekammioissa oli kulta- ja hopeaesineitä sekä arvokkaita taisteluvarusteita kuten kypäriä, kilpiä ja keihäitä. Odysseuksella oli arvokas jousi, jota vain hän osasi käyttää. Orjat olivat ehkä arvokkainta ryöstösaalista,

Troijan sota on hieman puuduttavaa luettavaa. Kreikkalaisten sotapäälliköillä on myös keskinäisiä hankauksia. Akhilleus oli tuohtuneena pitkään sivussa taisteluista. Sodassa jossa käydään mies miestä vastaan kaatuneita tulee paljon. Tavallisesti ensin lentää keihäs. Jos se ei tehoa käydään kilven suojassa miekan kanssa kimppuun. Hevosvetoisia sotavaunujakin käytetään. Jos muu ei auta, heitetään kivenmurikalla.

Odysseuksen harharetket
Mielenkiintoinen seikkailutarina on Odysseuksen kymmenisen vuotta kestänyt paluu kotiin Ithakan saarelle. Jumalat, varsinkin Poseidon ovat vihaisia järjestäen erilaisia vastoinkäymisiä. Kauniit noidat, Kirke ja Kalypso pitävät Odysseusta vuorotellen vankeinaan toivoen hänestä puolisoa, mutta luovuttaen lopulta. Myrskyt hajottavat laivan ja sankari on useaan otteeseen haaksirikkoutuneena. Vastaan tulee Poseidonin jälkeläinen erakkona luolassaan elävä Polyfemos niminen vihamielinen kyklooppi, jonka ainoan silmän Odysseus joutuu pelastuakseen sokaisemaan. Jumalan viha yltyy entisestään. Seireenien houkutuslaulujen takia Odysseus pyytää sitomaan itsensä mastoon. Miehistöllä on vahatulpat korvissa. Houkutuksista selvitään. Erilaiset ennustajat varoittavat tulevista vaaroista. Manalassakin joudutaan piipahtamaan tämän takia. Skylla ja Kharybdis (Messinan salmi?) joudutaan ohittamaan. Osa miehistä joutuu siellä hirviön suuhun. Miehistö hupenee muutenkin matkan varrella. Lopulta haaksirikkoutunut alaston sankari ajautuu yksin erään saaren rantaan rakentamaltaan lautalta. Kaunis ja siveellinen Nausikaa löytää ja vaatettaa hänet. Nausikaan isän Alkinooksen talossa sankaria kestitään. Odysseus kertoo pyynnöstä tarinansa. Hänet soudetaan sieltä lopulta kotisaarelle.

Kerjäläiseksi pukeutunut Odysseus perehtyy olosuhteisiin kotonaan paljasten itsensä alussa vain sikopaimenelle. Penelope on itkenyt puolisoaan 20 vuotta uskoen hänen kuolleen. Kymmenet kosijat piirittävät kaunista naista, mutta tämä torjuu heidät toistamiseen. Silti nämä asettuvat taloksi käyttäen talon antimia röyhkeästi hyväkseen. Odysseuksen poika on voimaton heidän edessään ja lähtee etsimään isäänsä. Kerjäläisen hahmossa, kaikkien pilkkaamana sankarimme ilmestyy heidän joukkoonsa. Athene-jumalatar ohjailee tapahtumia kuten hän teki jo aikaisemminkin auttaen sekä isää että poikaa. Hän saa Penelopen suostumaan puolisoksi sille, joka ampuu Odysseuksen jousella nuolen 12 peräkkäisen kirveen silmien läpi. Kukaan ei saanut jousta edes jännitettyä. Odysseukselta kerjäläisen vaatteessa se kävi kaikkien yllätykseksi helposti. Samalla sankarimme alkoi ampua kosijoita. Verilöylyssä, jossa hänen poikansa ja sikopaimen avustivat, tapettiin kaikki kosijat. Lisäksi surmattiin palvelijoista ne jotka olivat iloitelleet kosijoiden kanssa.

Penelope ei ollut uskoa sankarinsa palanneen. Vasta kun hän osasi kuvata tarkasti heille puun ympärille tekemänsä häävuoteen hän vakuuttui ja vuoteelle tuli jälleen käyttöä. Odysseus palvelijoineen pelkäsi Ithakan miesten kostoa ja pakeni maatilalleen, jota Odysseuksen vanha isä Laertes hoiti orjineen. Jumalat kuitenkin estivät uuden verilöylyn ja elämä palasi uomiinsa. Ajatelkaa monenko oopperan ideat ovat näistä seikkailuista peräisin? Muuten Alanyan lähellä on Laertes niminen antiikin kaupunki, jonka raunioille kerran kiipesimme. Varsinkin veneiden nimiä havaitsin  lainatun usein näistä teksteistä (esim. Kalypso, Najad).

Lopuksi
Sen lisäksi, että Homeroksen alkuperä on jäänyt hämäräksi. Kiistaa on ollut myös Troijasta. Onko sellaista kaupunkia ollut edes olemassa? Saksalainen itseoppinut arkeologi Heinrich Schliemann uskoi lujasti kaupungin sijaineen siellä mistä hän sen myös löysi  aloittaessaan kaivaukset 1870-luvulla. Se on ollut ilmeisen vauras paikka pronssikaudella lähellä kohtaa jossa Dardanellien salmi yhtyy Aegean mereen. Itse en ole siellä käynyt, mutta puuhevonenkin näkyy rakennetun uudelleen matkailijoiden mielikuvitusta siivittämään.
Itse eepoksessa askarruttaa jumalien suuri osuus tapahtumiin. Oikeastaan kaikki oli heidän toimestaan ennalta määrätty. Nykyihmisen on vaikea käsittää miten esivanhempamme, paremman tiedon puutteessa, ovat eläneet maailmassa, jossa kaikki ilmiöt selitettiin uskonnon ja uskomusten avulla. Ajatelkaapa Kalevalamme maailman kuvaa.Toisaalta Castrenin mukaan tähtitaivastakin osattiin Homeroksen maailmassa tarkkailla, vaikka ei tutkia. Näin ennustettiin ja pääteltiin milloin on oikea aika tehdä elämälle tärkeitä asioita. Vasta parituhatta vuotta myöhemmin, 900-luvulla jaa, arabitutkijat osasivat tehdä mittauksia, joiden avulla aikaakin  pystyttiin arvioimaan. Tiedettiin jo esimerkiksi se, että maa kiertää aurinkoa, vaikka eurooppalaisille sekin selvisi vasta satoja vuosia myöhemmin. Mittauksiin perustuva tieteellisen tiedon ja vaurautta tuovan tekniikan tulokset ovat vain viimeisen parinsadan vuoden satoa. Samalla jumalien osuus tapahtumien ja kohtaloiden vaikuttajana on murentunut, vaikka uskonto on edelleen monelle tärkeä.

Kirjassa on yli 500 sivua ja runsaasti tapahtumia kuvaavia viivapiiroksia.


Taiteilijan näkemys Spartasta  ryöstetystä Troijan Helenasta
Kartalla Troy (Truva)

Kaapattu kuva Troijasta

Kaapattu kuva oletetusta Troijan hevosesta, jonka sisään Odysseus joukkoineen piiloutui.













torstai 3. marraskuuta 2016

Lyykian niemimaalla - Kaş, Simena, Kekova, Kastellorizo (Meis), Patara, Olympos (Cirali), Phaselis

Keväällä autoilimme itään Anamuriin, Anemuriumiin ja Marvel Tree hotelliin uusienTurkin naapureidemme, ystäviemme kanssa. Retki oli onnistunut. Viihdyimme hyvin yhdessä. Tämän rohkaisemana halusimme nyt syksyllä näyttää ystävillemme niitä paikkoja joihin olimme ihastuneet Lyykian niemimaalla.Turkissa oli kesän aikana tapahtunut ikäviä asioita. Vallankaappauksen jälkeen pelättiin jopa sisällissotaa. Voi vain kuvitella minkälaiseen kaaokseen maa olisi joutunut huomioiden myös samanaikaiset tapahtumat Syyriassa ja Isisin taholta tuleva uhka. Turkista tuli vain negatiivisia uutisia. Kuitenkin. Tästä maasta on tullut meille kahdeksan vuoden aikana keväinen ja syksyinen matkakohde. Olihan meillä syksyllä 2008 hankittu loma-asuntokin täällä. Emme epäröineet matkustaa jälleen meille rakkaaksi tulleeseen maahan. Olemme täällä vieraina. Emme arvostelemassa poliitikkojen päätöksiä.

Turkki on iso maa. Nähtävää ja koettavaa on paljon, antiikin kaupunkeja unohtamatta. Ihmiset ovat edelleen ystävällisiä. Mitään ulospäin näkyviä merkkejä poikkeustilasta ei ollut nähtävissä. Kerran tarkastettiin ajokorttini. Passia ei kertaakaan. Kuuden päivän matkamme oli erittäin onnistunut säänkin suosiessa.

Vuokrattu automme on täsmälleen sovittuna aikana odottamassa portilla. Antalyan kahden miljoonan asukkaan kaupungin ohittaminen on nyt helppoa. Expo-näyttelyn takia on uudistettu keskeiset tieyhteydet. Metrojunakin näyttää kulkevan kaistojen välissä Expoon, Ajamme, pientä lounastaukoa Myrassa (Demre) lukuunottamatta, 320 km suoraan Kaşiin. Majoitumme iltapäivällä tuttuun Sonne-hotelliin. Edellisestä käynnistämme on kulunut viisi vuotta. Pieni, lähellä keskustaa sijaitseva perhehotelli on edelleen tyylikäs, sinistä ja valkoista.Ystävällinen henkilökunta huomaa heti saapumisemme. Välittömästi tarjotaan lasillinen tuoretta hedelmämehua. Vaihdamme kuulumisia. Sitten ihastelemaan huoneita.

Pari kivenheittoa ja olemme satamassa, jossa on kymmeniä Gulet- ja kalastusveneitä. Purjeveneiden paikka on kauempana pitkän lahden pohjukassa. Satama, rantabulevardi ja siitä kiipeävät kapeat kujat kauppoineen ja ravintoloineen lumoavat varsinkin iltavalaistuksessa. Kissat ja koirat kulkevat vapaasti ihmisten joukossa. Ataturkin patsas kuuluu asiaan. Pojat potkivat palloa. Pienemmät ajavat pyörillään. Kauppiaat suhtautuvat rauhallisesti ikkunoita katseleviin. Ei tyrkyttämistä. Paljon maailmalla matkailleet ystävämme ovat selvästi ihastuneita  - ´ei tälläistä ole missään muualla´. Ravintolan terassilta katselemme auringon laskun maalaamaa punertavaa taivasta maistellen erinomaista täytettyä kalamarista, Rukouskutsu katkaisee hiljaisuuden. Melodiassa on vivahteita enemmän kuin aikaisemmin kuulemissamme tai sitten kaiku on erilainen.

Olin ajatellut heti seuraavaksi  päiväksi veneretkeä Simenan, Kekovan ja Kalen vesille sään näyttäessä suotuisalta. Olimme risteilleet sinne Kaşin satamasta viisi vuotta sitten. Hotellista ehdotettiin auttomatkaa paikan päälle ja veneilyn aloittamista suoraan sieltä. Meille jäisi enemmän aikaa olla parhailla alueilla. Suostumme tähän empien. Tämä osoittautuu mainioksi ratkaisuksi. Ajamme runsaan aamiaisen jälkeen puolisen tuntia pieneen Simenan merenrantakylään, jossa odottaa tilava gulet-vene varattuna vain meille neljälle. Kipparin vaimo toimii sekä puosuna, että kokkina.
Snorklaamme kirkaissa vesissä. Bongaamme trumpettikaloja ja isoja pikkukalaparvia, jotka kerääntyvät erityisesti veneen alle. Ruuhkaa ei ollut. Vain muutamia turkkilaisia matkailijoita, Eurooppalaiset on peloteltu. Laitoinkin houkuttelevia facebook-kuvia ystäville ilmoittaen, ettei tänne Turkkiin kannata misään tapauksessa tulla. Tietenkin ymmärrämme Turkin elävän vaikeaa aikaa, mutta nyt tämä kaikki oli vain meitä varten.

Ihailemme Kekovan vedenalaisia raunioita. Maanjäristys on suistanut roomalaisten rakennelmia mereen. Alueella ei saa uida, joten yritämme nähdä jotain veneen pohjan lasi-ikkunoista. Menemme vielä ´siniseen´ luolaan. Vietämme siestaa kipparin vaimon paistaessa meille tilaamaamme kalaa. Vierailemme vielä Kalen kaupungissa, jossa jyrkkiä portaita kiipeämme linnoituksen juurelle katsomaan lyykialaisia hautoja. Naiset myyvät portailla käsitöitään paikassa, jonka kohdalle hengästynyt matkailija väkisin pysähtyy. Ostan paluumatkalla pussin villioreganoa liiralla. Tingitty kolmesta liirasta, koska enempää ei ollut mukana. Näyttää olevan ostajan markkinat. Hyvästelemme kipparin vaimoineen Simenan satamassa. Olimme päivään enemmän kuin tyytyväisiä varsinkin kun kaikki tämä ylellisyys maksoi vain alle 50 euroa per henkilö. Ehdimme hotelliin ennen auringon laskua. Tien varsilla vuohilaumat olivat palailemassa kylään.

Kolmantena matkapäivänä suuntasimme aamiaisen jälkeen Pataraan. Sinne matkaa on vain 70 kilometriä, joten ehtisimme vielä viettämään rantalomaa kumppanuushotellin hyvin hoidetulle terassille. Aamiainen alkaa hedelmäruukulla; granaattiomenan siemeniä. kiwin, omenan ja banaanin lohkoja sekä pähkinöitä jogurttiin kätkettynä.

Tie Pataraan kulkee alkuun hyvin kaunista rantaviivaa mutkitellen. Kännykät kirjautuvat välillä Kreikan verkkoon. Patara oli Lyykian kaupunkien pääpaikka, jossa kaupunkien edustajat kokoontuivat tekemään yhteisiä päätöksiä. Näin meneteltiin kuuluipa niemimaa Egyptin kreikkalaisten Ptolemaiosten tai monien muiden hallintaan pitkän historian juoksussa.

Paikalla oli taulu jossa kerrottiin ranskalaisen valistusajan filosofin Montesquieun kohottaneen Lyykian malliesimerkiksi demokratiasta kirjassaan 1700-luvulla. Ymmärsin, että hän esitti tuon ajatuksensa tuntemattomana julkaisemassaan pääteoksessaan De l'Esprit des Lois (suom. Lakien henki), joka käsitteli oppia vallan kolmijaosta. Teosta ei Wikipedian mukaan ole suomennettu. Oletan näiden ajatusten olleen kuninkaan itsevaltiaana hallitsemassa Ranskassa vaarallisia, joten oli turvallista julkaista käsityksensä tuntemattomana. On aika kummallista havaita demokratian huono kilpailukyky sittemmin näillä Välimeren rannoilla.

Pataran raunioita on kunnostettu, mutta siten, että vanhat rakenteet ovat erotettavissa uusista. Patarassa on syntynyt Pyhä Nikolaus, joka sittemmin vaikutti piispana Myrassa ja on sekä katolisten, että ortodoksien pyhimys sekä joulupukki legendan hahmo. Hänen elämänsä ajoittuu varhaiskristilliseen aikaan 200-300 lukujen vaihteeseen.


Pataran edustalla on ollut aikoinaan erinomainen satamalahti, joka on nyt dyynien eristämää vesijättömaata. Nyt niiden takana on yksi Turkin upeimmista hiekkarannoista. Varsinkin keväällä näkymä on vaikuttava kun katseen siirtää myös kaukana siintäville lumipeitteisille vuorille. Pakollisen rantakävelyn jälkeen palaamme snorklailemaan Sonnen edustan kirkkaisiin vesiin. Täällä kävimme myös virkistävällä uinnilla aina ennen aamiaista, 


Seuraavana päivänä ohjelmassa on vierailu Kreikan Meisissä. Hotellista ehdotettiin ajankohdaksi iltaa. Näin meille jää aikaa katsastaa lähellä oleva amfiteatteri ja kiertää kaupungista pitkälle mereen kurkottava niemi huviloineen. Kaikki ovat hyvin hoidettuja, jyrkissä rinteissä, veden äärellä. Voi hyvin kuvitella alueen houkuttelevan taiteilijoita. Meisiä varten joudumme toimittamaan passit etukäteen leimattaviksi. Saamme ne takaisin laivaan noustessa. Matkaamme kohti laskevaa aurinkoa runsaan puolituntia. Hotellimme aamiaishuoneesta saari näyttää olevan lähempänä. Saavumme hyvin pittoreskiin ympäristöön kuten kuvista näkyy. EU-kansalaisina marssimme suoraan maihin. Muut menevät heti laiturin takana olevaan parakkimaiseen verovapaaseen myymälään. Ajattelemme ehtivämme ostoksille myöhemmin, mutta paikka onkin silloin suljettu. Ostoksensa tehneet siirsivät muovikassit suoraan laivaan odottamaan.


Kävelemme hähärtyvässä illassa satamaa kiertävää katua ihaillen värikkäitä pieniä taloja rantaviivassa ja ylempänä vuoren rinteillä. Pari kirkkoa ja pieni linnoitus kurkottelee kylän yläpuolella. Kalisperat toivotettuamme Istumme erään tavernan  laiturille. Edessä on ankkuroituneena muutama purjevene.. Tsatsiki, kyläsalaatti ja grillattu mustekala maistuvat Retsinan kanssa. Nuoruusvuosien Kreikan matkat tulevat mieleen. Ihailemme pientä okran väristä Poseidon hotellia, kunnes brittilady tulee tervehtimään uteliaita. He ovat vuokranneet tilavan huoneiston, jossa mies tekee etätöitä. Katsoin booking-comista hintatasoa, mutta talo oli koko ajan varattu eli hintaakaan ei näkynyt. Tänne olisi mukava tulla muutamaksi päiväksi tutustumaan kunnolla saareen, joka ei antanut oikein elinmahdollisuuksia kreikkalaisille aikoinaan. Osa asukkaista on muuttanut Australiaan saakka. 


Ennen paluuta iltamyöhällä istahdamme toiseen tavernaan satamassa. Paikan isäntä on hieman omituinen. Hän alkoi reippain ottein riisua pöytäliinaa edestämme koska emme ruokailleet motkottaen samalla jostain pohjoismaisesta matkatoimistosta, joka oli yllättäen lopettanut Kreikan matkat ja puolet hotelleista meni konkurssiin. Siellä vai missä? Tämä tapahtuu hänen kuultuaan meidän olevan suomalaisia. Olisiko ministeri Urpilaisen vaatimat takuut Kreikan lainoituksen ehtona jääneet kiukkuisen ukon mieleen? Vaihdamme paikkaa. Iltajuomat nautitaan muualla. Passit saamme Turkin puolella leimattuna takaisin vasta seuraavana päivänä. 


Paluumatkalla yövymme vielä tutussa Ciralissa (Olympos). Erkanemme D400 tieltä Olympos vuoren hallitessa taustalla maisemaa. Mutkitteleva jyrkkä lasku johtaa vähitellen hedelmäpuutarhojen hallitsemaan laaksoon. Rannan tuntumassa olevalla Grand Aygun hotellilla näyttää menevän edelleen hyvin. Lisää majoja on rakennettu puutarhaan appelsiinipuiden ja valtavien banaanipuiden sekaan. Nyt olemme kuitenkin ainoat vieraat. Majoitumme vierekkäisiin kahden huoneen mökkeihin. Kesäkuumalla täällä on varmaan mukavan varjoisaa. Nyt kaipaan avarampaa näkymää. Viimeksi ihailimme päärakennuksen ylimmästä kerroksesta yli kolmen kilometrin korkeuteen kohoavaa Olympos vuorta. Antiikin Olympoksen kaupunkiin tai ylhäällä vuorella palaviin ikuisiin tuliin ei ollut nyt aikaa tutustua. Ciralin pikkukiviranta on kaunis ja pulahdimme kirkkaaseen meriveteen. Rannan ravintoloissa ei näy juuri ketään. Maukas katkarapukasari kuitenkin järjestyy ja vielä tunnelmallinen illallinen kylän keskustassa takkatulen mukavasti lämmittäessä. Laakso on jyrkkien vuorien ympäröimä. Auringon lämpö häviää aikaisin. Illan viileyteen on hyvä pukeutua kunnolla. Isäntien luvalla poimimme mukaan kassillisen appelsiineja. Puutarhassa ei täällä käytetä myrkkyjä. Silti hedelmät ovat houkuttelevan puhtaan näköisiä. Nyt kanat ovat aidatulla alueella. Viimeksi näimme niitä joka puolella. Silloin oli enemmän sitruunapuita ja avokadoja.


Paluumatkalla on tarkoitus näyttää ystävillemme erityisesti antiikin kaupunkia Phaselista, jossa vierailemme nyt kolmatta kertaa. Päätie on laskeutunut niin paljon vuorilta alas, että solahdamme lähes tasaista reittiä varjoisaan kolme satamaa käsittävään antiikin kaupunkiin. Phaselin historiassa mainitaan paikallisen paimenen myyneen niemen, jolla kaupunki nyt sijaitsee, Rhodoksella asuville kreikkalaisille 700-luvulla eaa. Sijainti on hyvä. Hyvät merenkulkuyhteydet tekivät kaupungista menestyvän kauppapaikan, josta muun muassa puutavaraa virtasi itäisen välimeren kaupunkeihin. Kaupunki hylättiin 800-luvulla. Aleksanteri Suuri vieraili täällä 333 eaa. Valtavat männyt varjostavat koko aluetta tehden tutustumisen miellyttäväksi. Paikan henki on tehnyt meihin joka kerta suuren vaikutuksen. Paahtava helle puuttuu. Voit istua amfiteatteriin ja miettiä millaista elämää täällä vietettiin. Rakennukset ovat pääosin roomalaisten ajalta.Tapasimme joukon uteliaita turkkilaisia opiskelijoita. Jopa elämän tarkoitukseen olisi haluttu kantaa. Muuten alueella liikkui nytkin melko vähän matkailijoita. 


Meille jää nyt sen verran aikaa, että ajan vielä Antalyan vanhan kaupungin satamaan. Ruokailemme sataman yläpuolella tutussa ravintolassa, josta avautuu huikea näkymä alas satamaan ja vuorille.


Lopuksi


Kiitos Sirkalle ja Heikille miellyuttävästä matkaseurasta. Saimme katsoa näitä tuttuja paikkoja teidän silmillänne. Samalla saitte sopivan turkinkielen jatkokurssin osa 2 - käytäntö.

Tänä vuonna ensimmäisen yhdeksän kuukauden aikana Turkkiin saapuvien matkailijoiden määrä on pudonnut kolmanneksen. Kesä-heinäkuussa pudotus oli joillakin hotelleilla jopa 70%. Kaikki eivät varmaan avanneet oviaan lainkaan. Sonne - hotellissa kerrottiin tilalle tulleen enemmän turkkilaisia. Nytkin heitä alkoi ilmestyä sinne johtuen viimeiseksi matkapäiväksemme osuneesta Turkin tasavallan perustamispäivästä (29.10.1923). Turkin liput ja Ataturkin kuvat ovat silloin tavallista näyttävämmin esillä. Olemme kerran nähneet iloisen juhlahumun vastaavana päivänä tämän kaupungin kaduilla. Meillä tuijotetaan vain linnan juhlia TV:stä. Tosin kylmä ilmastokaan ei houkuttele kadulle. 


On harmillista, että niin monet eivät uskalla tulla tänne. Ymmärrän. Toisaalta omaa harkintaa käyttäen voi liikkua turvallisesti. Täällä on paljon koettavaa. Turkkilaisia ei näytä vaivaavan sosiaalisten tilanteiden ahdistus. Heihin on hyvin helppo saada yhteys ja auttamishalu on uskomaton. Tunnet äkkiä kuuluvasi joukkoon.Tom Kankkosen kuvaamaasta tulevaisuuden pelosta emme havainneet minkäänlaista merkkiä.

Olen liittänyt tähän juttuun muutamia kuvia myös vanhoista blogeistani. Kaikista näistä paikoista olen kirjoittanut aikaisemmin. En itseäni varten vaan teidän iloksenne, jotka ette tiedä Turkista tämänkään vertaa. Tervetuloa mukaan! Meillä sanotaan, että on lottovoitto syntyä suomalaiseksi. Ataturkin sanoin ´on onnellista olla turkkilainen´. Turkki on kuitenkin voimakkaasti jakautunut maa, joka etsii edelleen itseään.



Kaupunkiin idästä saavuttaessa avautuu tämä maisema




Näkymä satamaan

Kastellorizo Sonnen aamiaishuoneesta kuvattuna

Amfiteatteri

Näkymä iltaruskoon ravintolasta

Huviloita kaupungin edustan niemessä

Turkkilaiset kunnioittavat juuriaan

Vastarannalla kulkee Kalkaniin, Pataraan ja Fetiyehen vievä rantatie

Ei turkkilaisen elämä ole helppoa ollut. Tämä on turisteille..

Kissat kunnioittivat läsnäolollaan jokaista ruokailuamme

Lyykialainen sarkofagi keskellä kaupunkia

Gulet-vene

Veneen kokki/puosu

Sininen luola


Luolan suuaukolla

Kalalounas

Kale, kapeat portaat johtavat linnoitukseen


Lyykialaiset sarkofagit ovat kukkulan laella





Antiikin Patara

Parlamentin istuntosali


Pääkatu


Taustalla amfiteatteri

Pataran hiekkaranta. Ei tungosta.

Onnellinen harppuunakalastaja


Matkalla Kreikan Kastellorizoon

Pittoreski vai mitä laatusanoja keksisi?




Phaselis, akvedukti

Pääkatu






Taustalla Olymposvuori


Turkkilaisia opiskelijoita
Aikaisemmilta matkoilta kuvakollaasi Antalyasta