Tämän Liettuassa 2020 painetun elämänkerran on kirjoittanut Åbo Akademin kulttuurihistorian dosentti Henrik Knif. Kirja ei kirjoittajaa lainatakseni ole kehdosta hautaan etenevä elämänkerta vaan pyrkimyksenä on ollut muun muassa kuvata Schildtin epämääräistä tavoitetta 'tulla kreikkalaiseksi' joka pohjautui nuoruuden vakaumukseen, että klassinen kulttuuri synnytti varhaisimmalla kaudellaan jotain suurta, jonka voi valita johtotähdekseen johon voi omalta osaltaan pyrkiä. Kirjan lopussa Knif selittää otsikkoa. Danten tavoin Schildt kirjoitti itselleen elämän, ja Danten tavoin hän eli myös tekstiensä ulkopuolista elämää. Hänen jälkeensä tulevien lienee syytä kiinnittää huomiota juuri tähän kaksinkertaiseen ulottuvuuteen, Göran Schildtin kahteen elämään.Schildt, purjehdittuaan Daphnellaan sotien jälkeen useita vuosia Välimerellä, todellakin asettui 1960-luvulla asumaan kreikkalaiselle saarelle, Lerokselle, jatkaen enimmäkseen taiteen ja arkkitehtuurin historiaa käsitteleviä kirjoitusprojektejaan sieltä käsin. Sittemmin hän jakoi asumisensa puoliksi Leroksen ja ystävänsä Alvar Aallon Tammisaareen piirtämässä huvilassa (villa Skeppet) asuen.
Ennenkuin sain tämän kirjan käsiini luulin tietäväni Schildtistä kaiken olennaisen. Enpä tiennyt.
Sain Schildt tartunnan tietämättäni jo koulussa kun aamurukouksessa Jyväskylän lyseon aulassa katselin koulun perustajan, fennofiilin, kaupunginlääkärin, Wolmar Schildt-Kilpisen muotokuvaa. Kyseessä on maamme ensimmäinen suomenkielinen oppikoulu. Tämä Schildt on samaa aatelissukua kuin kirjailija, ;taidehistorioitsija, filosofian tohtori ja Daphnen kippari Göran Schildt.
Toinen yhtymäkohta tuli vastaan kun 13-vuotiaana kuuntelin koulun satavuotisjuhlassa 1958 koulumme ehkä tunnetuimman oppilaan arkkitehti Alvar Aallon juhlapuhetta. Aallon perhe muuten aikoinaan asui samassa Harjukatu 10:ssä, josta käsin isoisäni kävi samaa koulua. Schildt tutustui ja ystävystyi myöhemmällä iällä jo nimeä saaneeseen arkkitehtiin siinä määrin, että hänestä tuli Alvar Aallon elämää ja arkkitehtuuria käsittelevien kirjojen kirjoittaja. Ensimmäisenä ilmestyi 'Valkoinen pöytä'.
Sittemmin minulle kävi kuten monelle muullekin purjehduksesta kiinnostuneelle ikätoverilleni. Sain käsiini Daphne-veneen purjehduksista Välimerellä kertovia kirjoja. Olin siinä vaiheessa jo nuorena opiskelijana ollut kuukauden tutustumassa Kreetan Sitiassa pieneen sairaalaan. Elämyksellisen matkan seurauksena koin myöskin ihastumisen kreikkalaisuuteen. Tein sittemmin perheeni kanssa useita matkoja Kreikan saarille.
Purjehtijat ovat usein huonoja kirjoittajia. Schildt on mielenkiintoisella tavalla poikkeus. Hyvin kielitaitoisena (kotimaisten kielten lisäksi sujuivat ranska, italia ja nykykreikka) hän sai usein kontaktin paikallisiin ihmisiin. Näki tavallista, usein vaatimatonta elämää, mutta yhdisti siihen laajan antiikin kulttuurin tuntemuksen ymmärtäen samalla olevansa etuoikeutetussa asemassa tapaamiinsa paikallisiin ihmisiin nähden. Maailmansotien päättymisen jälkeen ei Daphnen kaltaista kiertolaista Välimerellä juuri nähty. Sodan jäljet ja ihmisten köyhyys oli nähtävissä.
Väiteltyään Cezannesta Schildt harkitsi vakavasti uraa taidehistorioitsijana ja oli jo hakemassa alan professuuria Helsingin yliopistosta. Kuitenkaan ura 'kirjoituspöytäprofessorina' ei houkutellut. Elämykset paikanpäällä itse konkreettisesti näkemästään vaikuttuneena ja vaivalloisesti seikkaillen saavutettuna, houkuttelivat enemmän. Purjehduskirjojen saama valtava suosio teki kaiken tämän mahdolliseksi. Rahan puute ei ollut enää esteenä.
Omat purjehdukseni rajoittuvat Itämereen ja kesälomiin. Veneelleni halusin kuitenkin antiikin historiaan liittyvän nimen - Thalatta. Tarkoittaa merta sivistyssanana, mutta alkuperä liittyy foinikialaisten sotaretkeen.
Vielä yksi yhtymäkohta Schildt-tarinaan. Ostimme Turkin Alanyasta loma-asunnon 2008. En muistanut, että purjehduskirjoista yksi kosketteli erityisesti purjehdusta Turkin rannikkolla. Olimme jo vuokratulla autolla tutustuneet paikkoihin joihin Daphne saapui mereltä.
Viehätyimme erityisesti Lyykian niemimaahan. Alueella oli runsaasti
antiikin aikaisia raunioita. Olimme jo käyneet Phaseliksessa kun kirjahyllystäni löytämäni 'Ikaroksen meri' osui silmiini. Myös Schildtiin tämä antiikin kaupunki oli vaikuttanut voimakkaasti. Olenkin siteerannut hänen tekstiään blogissani, jossa ollaan Aleksanteri Suuren jäljillä. Kirjailija on jatkanut 50-luvun purjehdustaan muun muassa Alanyaan, jota hän kuvaa näkemistään kaupungeista eniten vanhaturkkilaiseksi käsityöläisten kujineen ja muutamine taloineen Kale-vuoren rinteillä. Samalla hän ihmettelee muuallakin Turkin rannikon vähäistä asutusta. Nyt tiedän turkkilaisten asuneen silloin pääosin vuorilla. Siellä maa on hedelmällisempää ja varmaan siellä on ollut turvallisempaakin.
Vuonna 1937 kaksi nuorta miestä matkusti Italiaan. Göran Schildt täytti matkan aikana 20, matkatoveri Georg Henrik von Wright (sittemmin muun muassa Cambridgen filosofian professori) oli vuotta vanhempi. Paestum Campanian eteläosassa teki molempiin lähtemättömän vaikutuksen. Vanhat kreikkalaiset temppelit puhuttelivat heitä kielellä jota he halusivat ymmärtää. Kaksikko julistautui yksissä tuumin 'kreikkalaisiksi'. He alkaisivat elää uutta parempaa elämää.
Millaiseksi Schildtin elämä sitten muodostui on erinomaisen perusteellisesti kuvattu tässä kirjassa. Kirjoittajalla on ollut käytössään paitsi lukuisat ilmestyneet teokset, laaja kirjeenvaihto, päiväkirjoja ja lukuisia haastatteluja. Kirjoitajan mukaan löytyi tekstejä, jotka kirjailijakin oli jo unohtanut pohtiessaan vanhempana omaa elämäänsä. Schildtillä on ollut yhteyksiä uskomattoman laajaan joukkoon taiteilijoita, kirjailijoita ja kulttuurikriitikoita ympäri Eurooppaa. Hän vaikuttaa jonkinlaiselta renesanssihahmolta joka ei ole pelännyt kulkea mitä moninaisimpia polkuja ollen samalla itse itsensä ja elämänsä ensimmäinen kriitikko. Hänessä on mielenkiintoista ristiriitaisuutta. Toisaalta konservatiivia, joka haluaisi säilyttää antiikin ihanteita, mutta samalla liberaalia joka halusi uudistaa taidetta hyökäten pelottomasti monia kunnioittamiaan auktoriteetteja vastaan. Siihen muuan muassa Svenska Dagbladet tarjosi oivallisen foorumin 40 vuoden ajan.
Minua viehätti hänessä tietty poikamaisuus, joka tuli esiin purjehtijana. Välillä kippari otti turhan suuria riskejä, joista hädin tuskin selvittiin omin voimin tai paikallisten avulla. Välimeren lisäksi hän purjehti ylös Niiliä Sudanin tasolle saakka juuttuen usein köliveneenä hiekkasärkkiin. Luxorin kohdalla Alvar Aaltokin oli mukana ja myöhemmin myös Maire Gullichsen, jolla oli molempien elämään huomattava vaikutus.
Purjehduksellaan Mustalle merelle Tonavan suistoon Schildt osui paluumatkalla Bosporin salmella näkemään valtavan suurta tuhoa aiheuttaneen tulipalon, jota muuten Orhan Pamuk kuvaa nuoruuttaan käsittelevissä muistelmissaan. Olen nuo tekstit lukenut kuten muutakin Pamukin tuotantoa. Olin hieman yllättynyt, että myös Knif on Pamukia siteerannut eli tuon kirjan lukenut. Elämänkertaan liittyvä lähdeluettelo on tavattoman mittava.
Schildt menehtyi 92-vuotiaana 2009. Schildt-säätiö hallinnoi sekä Leroksella ollutta kotia että villa Skeppetiä Tammisaaressa. Jälkimmäistä valmistellaan parhaillaan vierailujen kohteeksi. Daphne on saanut monien vaiheiden jälkeen leposijansa kahvilasta, joka on Forum Marinum museon vieressä Turussa. Täällä Turun veneveistämöllä se rakennettiin 1935. Schildt oli veneen neljäs omistaja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti