Suomalaisia ja turkkilaisia kirjailijoita

Marraskuussa 2008 vierailimme Turkissa ensimmäistä kertaa. Meistä vaimoni kanssa tuli kertaheitolla loma-asunnon omistajia ja säännöllisesti Turkissa vierailevia turisteja. Kuulumme siihen, varmaan suureen eurooppalaisten joukkoon, joka ei tiennyt Turkista juuri mitään. Nyt olemme saaneet tottua siihen, että Turkki on uutisissa lähes päivittäin. Mielikuvat Turkista ovat näiden juttujen perusteella pääosin negatiivisia. Näitä uutisia tulvii tosin kiristyneen maailmanpoliittisen tilanteen takia nyt jokapuolelta.

Meille avautui kuitenkin toisenlainen Turkki: ystävällisiä ihmisiä, hyvää ruokaa, Turkin rivieran ihanteellinen ilmasto, meren piirittämän vuoristoisen maan kaunis luonto ja kohtuulliset asumisen kustannukset. En tiennyt miten eurooppalainen historiamme, erityisesti antiikin aika, on näin konkreettisesti siellä läsnä. Voit istahtaa hetkeksi vaikka amfiteatterin kiviselle penkille ilman ympärillä häliseviä turistilaumoja. Ateenan perinteestä lähtien kreikkalaiset kaupungit halusivat keskeiselle paikalle teatterin. Usein vastapainoksi poliittisen vallan rakennuksille. Nähtävissä olevat rauniot ovat usein myöhempää perua, roomalaisten jäljiltä. Molemmat kulttuurit ulottuivat pitkälle nykyisen Turkin maaperälle. 

Lomakaupunkimme Alanyan ympäristössä on useiden antiikin asutusten raunioita. Olen kuvannut automatkoillamme myös Lyykian niemimaalla koettua ja nähtyä. Turkkiin voi tutustua monella tavalla. Vaikkapa lukemalla mitä maasta ja elämästä siellä on kirjoitettu.

Tuhannen ja yhden yön sadut ovat varmaan kiehtoneet monen mieltä. Idän mystiikkaa alkoivat ihailla myös tulenkantajina tunnettu suomalaisten kirjailijoiden ryhmä näkyvimpänä hahmonaan tulisieluinen Olavi Paavolainen. Paavolaisen kodissa Karjalan kannaksella järjestettiin juhlia joissa nuori kirjailijajoukko pukeutui aiheen edellyttämällä tavalla.Vanhoista oviverhoista viritetty beduiiniteltta, lepattavat kynttilät ja suitsukkeiden tuoksu saivat toimia näyttämönä itsekunkin runosuonen pulputessa. Inspiraation jäljet johtavat turkkilaiseen kahvilaan. 

Se löytyy Istanbulista Eyupin alueelta;  nimittäin Pierre Lotin kahvila. Hän oli ranskalainen kirjailija ja laivastoupseeri, joka joi täällä usein kahvinsa 1876. Hän rakastui turkkilaiseen haareminaiseen ja kirjoitti omaelämänkerran ´Aziyade´ heidän suhteestaan. 1920-luvulla joukko nuoren polven kirjailijoitamme, etunenässä Olavi Paavolainen ja Katri Vala ahmivat sanallista nektaria juuri kuolleelta kirjailijalta. Suoranainen Loti-kuume valtasi nuoren polven (Panu Rajala.Tulisoihtu pimeään - Olavi Paavolaisen elämä, 2014). Ranskalaisupseeri rakastui komennusmatkalla riuduttavasti tuohon haareminaiseen, seurasi tätä salavihkaa kunnes tämä kuoli ja omaksui lopulta itsekin turkkilaisen identiteetin.

Kuitenkaan kukaan näistä kirjailijoistamme ei ollut käynyt Turkissa.
Ensimmäisenä sinne matkasi Paavolaista viisi vuotta nuorempi, silloin parikymppinen, Mika Waltari, jonka matkakirjasta (Ýksinäisen miehen juna, 1929) tuli monelle suomalaisen nuorelle kiihoke lähteä interreilaamaan, muun muassa kansanedustajamme Pekka Haavisto kertoo näin eräässä haastattelussa. Paavolainenkin matkusti Venäjän kautta Istanbuliin toisen maailmansodan kynnyksellä. Kokemaansa, päin vastoin kuin Waltari, hän oli jossain määrin pettynyt.

Kiinnostus Turkkiin hiipui muilta, mutta nuorella Waltarilla jo ensimmäisellä matkalla se heräsi johtaen Sinuhe egyptiläisen jälkeen usean Turkkiin ja muslimien maailmaan liittyvän historiallisen romaanin syntyyn. Sinuhe oli valtava urakka, vaikka valmistuikin muutamassa kuukaudessa. Voimakas eläyttyminen vaati veronsa. Lapinlahdessa hoidon aikana uusi aihe pulpahti lähes salaman iskun tavoin kirjailijan mieleen. Uusi matka Istanbuliin perehtymään tulevan romaanin kulisseihin on julkaistu mielenkiintoisena matkakirjana (Lähdin Istanbuliin,  1948). Matkustaminen sodan jälkeisessä Euroopassa oli monin tavoin hankalaa.

Waltarin perusteellista taustatyötä kuvaa se, että hän pysähtyi pitkäksi ajaksi Venetsiaan perehtyäkseen aikakauden tykkiteknologiaan. Samalla hän löysi lähteen, joka viittaa petturin avanneen portin, josta osmanit pääsivät muurin sisäpuolelle. Johannes Angelos (1952) kertoo sulttaani Mehmed II:n johdolla tapahtuneesta Konstantinopolin piirityksestä ja valtauksesta 1453. Tästä alkoi Turkin suuruuden aika eli osmanien vasta 1923 päättynyt maailmanvalta. Samalla päättyi Bysantin eli Itä-Rooman tuhatvuotinen valtakunta keisareineen. Tätä kuten muitakin Waltarin kirjoja voi lukea myös intohimojen täyttäminä jännityskertomuksina. Historioitsijat arvioivat taustatietojen olevan tässä kuten muissakin Waltarin historiallisissa romaaneissa hyvin kohdallaan. Johannes Angelos on käännetty 25 kielelle. Turkinkielisiä käännöksiäkin on peräti kolme (1957,1958,1964). Pian viimeisen käännöksen jälkeen Waltari sai Turkin valtion kutsun vierailla maassa. Suomalainen kirjailija sai valtiovieraan kohtelun.

Postuumisti julkaistu Nuori Johannes (1981) kertoo Konstantinopolin valloitusta edeltävästä ajasta. Myös Firenzen kirkolliskokouksesta, jonka seurauksen lännen katolinen ja idän ortodoksinen kirkko erkaantuivat vähitellen kokonaan. Teologiaa opiskelleena Waltari tunsi tämänkin historian. Jos uskonnollista riitaa ei olisi ollut, paavi olisi todennäköisesti lähettänyt joukkojaan piiritettyjen avuksi. Historian kulku olisi ollut toisenlainen. Turkin maailmanvalta olisi jäänyt syntymättä.
Nuori Johannes oli kirjoitettu ensin, mutta kirjailija päättikin aloittaa Konstantinopolin valtauksesta.

Mikael Hakim (1949) seikkailee osmanien valtakunnassa 1500-luvulla. Kristittyjen riitaisuudet ovat taustana sille, että päähenkilö ja hänen Antti veljensä päättävät turhautuneina tutkia toista uskontoa: voisiko islam tarjota ihmisille paremman ja puhtaamman elämän perustan kuin oli kristillinen läpeensä rämettynyt, korruptoitunut, vainon ja kiihkon repimä, hajoamaisillaan oleva kirkkoyhteisö (Panu Rajala. Unio Mystica. Mika Waltarin elämä ja teokset, 2008). Veljekset lähtevät matkalle Venetsiasta joutuen turkkilaisten merirosvojen vangiksi. Henkensä pitimiksi molemmat joutuivat kääntymään muslimeiksi. Monien vaiheiden jälkeen sankarimme päätyvät Suleiman Suuren hoviin.
En kommentoi juonen käänteitä enempää, mutta etsittyään ja horjuttuaan aikansa Mikael päätyy samaan tulokseen kuin romaanin kirjoittaja vähän aiemmin: Kenties ei ole taivasta eikä helvettiä, ei Jumalaa eikä saatanaa muulla tavoin kuin ihmisessä itsessään, hänen vilpittömänä pyrkimyksenään hyvään ja hämmästyttävänä taitonaan silti saada aikaan pahaa. Kirkonmiehiä nämä näkemykset eivät tietenkään miellyttäneet. Tämäkin teos sai paljon huomiota lännessä Amerikkaa myöten, koska juuri kukaan ei ollut kirjoittanut islamin maailmasta.  

Nuoren turkkilaisen (s.1971), Ranskassa syntyneen maailmankansalaisen ja kirjailijan Elif Shafakin romaanissa Valkoinen elefantti (2016) ollaan myös Suleiman Suuren ajassa 1500-luvulla. Koukuttavasti kirjoitettua romanttista tarinaa lukiessa tuli mieleen onko kirjoittaja mahdollisesti lukenut Waltaria. Rajalan mukaan Mikaelin seikkailuja ei ole julkaistu muslimimaissa, mutta tästä kuten muistakin Waltarin tunnetuimmista teoksista on olemassa muun muassa englanninkieliset painokset. Shafakin tuotannosta on viime vuosina suomennettu useita teoksia. Hän kuten turkkilainen Nobel-kirjailija Orhan Pamuk joutuivat syytteeseen viitatessaan armenialaisten kansanmurhaan. Turkissa tällaiseen viittaavaa tulkintaa ei saa esittää. Se on laissa määritelty rangaistavaksi teoksi. Pamuk taisi sekaantua kurdikysymykseenkin. Näyttöä lain rikkomuksesta ei saatu kummankaan osalta, mutta Pamuk poistui muutamaksi vuodeksi USA:n tilanteen rauhoittamiseksi Pamukin kirjailijakollegan tultua murhatuksi. Shafakia haastatellaan usein lehtiin ja televisioon, eikä hän arkaile tuoda esiin näkemyksiään Turkin kehityksestä.

Turkkilaisen Nobel-kirjailijan Orhan Pamukin (s.1952) Nimeni on punainen  oli ensimmäinen lukemani turkkilaisen kirjailijan teos. Se kertoo miniatyyrimaalareista, jotka kuvittivat sulttaanin toimeksiannosta hänen elämäänsä. Vaikeinta oli piirtää hevonen. Taiteilija saattoi jopa sokeuttaa itsensä pyrkiessään täydelliseen viivaan. Pamukilta on suomennettu useita teoksia. Ne ovat vaativaa luettavaa jo sivumääränsä takia. Viimeisimmän suomennoksen, yli 700 sivuisen Kummallinen mieleni (2017), sain juuri päätökseen. Siinä Istanbulin elämää ja kasvua kuvataan näihin päiviin saakka maalta muuttaneen yksinkertaisen jogurtin tapaista juomaa bozaa kadulla myyvän Mevlutin näkökulmasta. Taustalla olevista maailman tapahtumista ja Istanbulin vaiheista on erillinen luettelo. Huomioin erityisesti sen, että hyväntahtoinen Mevlut ei erityisemmin ota mitään poliittista kantaa vaan on eräänlainen passiivinen tarkkailija. Suomessa vieraillessaan kirjailijakin oli vaivautunut politiikkaan liittyvistä kysymyksistä.

Minusta mielenkiintoisinta oli lukea Pamukin muistelmia omasta lapsuudestaan Istanbulissa. Hän on vauraasta, mutta osin omaisuutensa menettäneestä maallistuneesta suvusta. Suku oli hyvillään siitä ettei tarvinnut alistua islamin monimutkaisiin sääntöihin. Taustalla oli kuitenkin pelko siitä, että uskonnolliset ihmiset, joihin heidän palveluskuntansakin kuuluu, käy joku päivä heidän kimppuunsa.
1950-luvulla näin oli tapahtunutkin kun kreikkalaisten ja juutalaisten kauppoja hävitettiin Istiklal-kadulla ja heitä sekä kristittyjä pappeja tapettiin.
Toinen mieleen jäänyt seikka liittyi alakuloon Turkin suuruuden ajan tultua tiensä päähän. Kauniit huvilat Bosporin rannoilla rappeutuivat. Sukulaiset aiheuttivat toisilleen ongelmia ja riitoja oli jatkuvasti. Pamuk näyttää tuntevan laajasti erityisesti ranskalaista kirjallisuutta, mutta toisaalta väheksyy heitä matkivia turkkilaisia kirjailijoita.

Kurditaustaista Yasar Kemalia (1923-2015) monet pitävät Turkin suosituimpana kirjailijana, joka olisi ansainnut tuon Nobel-palkinnon (ehdokkaana 1974). Vasemmistolaisuutensa takia tämä kirjailija istui välillä vankilassakin, mutta vapautui kansainvälisen painostuksen tuloksena asuen myös Ruotsissa. Haukkani Memed (1955, suom. 1974) oli ensimmäinen häneltä lukemani kirja. Siinä Memed käy toivottomaan taisteluun rikasta maanomistajaa vastaan. Peltotyöt vuokraviljelijöinä hoitaneen kylän väki on käytännössä täysin orjan asemassa. Selvästi vielä paljon huonommassa kuin Akseli Koskela kokee olevansa Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla romaanissa. Kemal oli köyhien ja sorrettujen asialla.

Kirjailija, antiikin kulttuurien tuntija, filosofian tohtori ja Daphnen kippari Göran Schildt on ollut idolini monessa mielessä. Kierrellessämme Lyykian niemimaalla muistui mieleeni Ikaroksen meri. Siinä kirjailija purjehtii pitkin Turkin rannikkoa 1950-luvulla. Tuntui kiehtovalta seurata hänen jälkiään tosin ´kuivan maan kipparina´. Esimerkiksi Alanyaa hän kuvaa ehkä tyypillisimmäksi vanhaturkkilaiseksi kaupungiksi. Sain Tosmurin kunnantalolta lahjaksi mustavalkoisen kehystetyn valokuvan Alanyasta vuodelta 1951. Tämä vahvistaa Schildtin kokemaa. Taloja, pääosin Kalen rinteillä, on todella vähän. Ero nykyiseen on valtava. Kirjassa on kuvauksia muun muassa Istanbulista, Kas:sta, Phaseliksesta ja Anamurista, joista minäkin olen kirjoittanut blogisivuilleni.

Waltarin ja Schildtin jälkeen en ole löytänyt oikein mitään suomalaisten kirjoituksia Turkista.
Kunnes tuli tämä.
Kommentoin blogissani äskettäin Reeta Paakkisen romaania Kuun ja tähden mailla - elämää Turkissa ja Kyproksella. Lainaan tekstiäni sieltä. Toimittaja, kirjailija Reeta Paakkinen on muuttanut Istanbuliin 19-vuotiaana. Opiskellut siellä kielen, perustanut perheen, tehnyt havaintoja turkkilaisten kulttuurista, arkielämästä ja arvoista. Hän on ollut Istanbulissa Hurriet of Daily News lehden toimittajana ja Lontoossa Financial Times Business-lehtitalossa. Hän on opiskellut Kreikassa Thessalonikin yliopistossa kreikan kieltä ja historiaa ja Lontoon yliopistossa  kansainvälistä lakia, nationalismia ja pakolaisuutta. Luin mielenkiinnolla jo hänen ensimmäisen, samoja teemoja käsittelevän kirjansa Kotona Istanbulissa (2013). Tässä uusimmassa kirjassa toistuvat osittain samat teemat, mutta nyt aihepiiri on laajempi. 

Itse olin kovasti utelias tietämään millaista todellinen elämä Turkissa on. Lyhyiden käyntiemme perusteella meillä sitä kuvaa ei ole. Ystävällisyys, nuorten kohteliaisuus ja voimakas kansallistunne ainakin liputtamisen perusteella on kyllä pistänyt silmään. Reeta kertoo teille lisää.  

Myös Antti Tuuri on piipahtanut Istanbulissa. Lentopelkoisena hän matkusti sinne junalla (Bospor Express, 2013). Puhujaksi kutsutulla kirjailijalla ei ollut paljon aikaa tutustua kaupunkiin. Bosporin risteilykin jäi tekemättä. Kirjassa on enemmänkin pitkän junamatkan kuvausta. 

Aivan omanlaisensa tarina on Valkoliljojen maa. Se jos mikä yhdistää Suomea ja Turkkia. Kirjoittaja on kuitenkin venäläinen pappi Grigori Petrov. Tuntuu aika hämmästyttävältä, että me suomalaiset olemme siinä kirjassa päässeet Turkille jonkinlaiseksi mallimaaksi, jota kunnioitetaan. Se oli 2014 aloittamani blogin ensimmäinen juttu ja edelleen ylivoimaisesti eniten luettu tarina. Koska itse kirjaa voi olla vaikea saada yritin hahmotella sen sisältöä lyhyesti mahdollisille kiinnostuneille. 

Epilogi

Turkkilaisilla näyttää olevan käsitys, että olemme sukulaiskansaa ja kielillämmekin on yhteinen kantakieli. Tarkkaanottaen kumpikaan ei pidä paikkaansa, mutta ei kerrota sitä heille. On mukava tuntea veljeyttä, käydä sukulaisissa. Minä ainakin viihdyn näiden Venäjän aroilta muuttaneiden mutkattomien ja ystävällisten paimentolaisten jälkeläisten seurassa.