Lyykian niemimaalla - Kaş, Simena, Kekova, Kastellorizo (Meis), Patara, Olympos (Cirali), Phaselis

Keväällä autoilimme itään Anamuriin, Anemuriumiin ja Marvel Tree hotelliin uusienTurkin naapureidemme, ystäviemme kanssa. Retki oli onnistunut. Viihdyimme hyvin yhdessä. Tämän rohkaisemana halusimme nyt syksyllä näyttää ystävillemme niitä paikkoja joihin olimme ihastuneet Lyykian niemimaalla.Turkissa oli kesän aikana tapahtunut ikäviä asioita. Vallankaappauksen jälkeen pelättiin jopa sisällissotaa. Voi vain kuvitella minkälaiseen kaaokseen maa olisi joutunut huomioiden myös samanaikaiset tapahtumat Syyriassa ja Isisin taholta tuleva uhka. Turkista tuli vain negatiivisia uutisia. Kuitenkin. Tästä maasta on tullut meille kahdeksan vuoden aikana keväinen ja syksyinen matkakohde. Olihan meillä syksyllä 2008 hankittu loma-asuntokin täällä. Emme epäröineet matkustaa jälleen meille rakkaaksi tulleeseen maahan. Olemme täällä vieraina. Emme arvostelemassa poliitikkojen päätöksiä.

Turkki on iso maa. Nähtävää ja koettavaa on paljon, antiikin kaupunkeja unohtamatta. Ihmiset ovat edelleen ystävällisiä. Mitään ulospäin näkyviä merkkejä poikkeustilasta ei ollut nähtävissä. Kerran tarkastettiin ajokorttini. Passia ei kertaakaan. Kuuden päivän matkamme oli erittäin onnistunut säänkin suosiessa.

Vuokrattu automme on täsmälleen sovittuna aikana odottamassa portilla. Antalyan kahden miljoonan asukkaan kaupungin ohittaminen on nyt helppoa. Expo-näyttelyn takia on uudistettu keskeiset tieyhteydet. Metrojunakin näyttää kulkevan kaistojen välissä Expoon, Ajamme, pientä lounastaukoa Myrassa (Demre) lukuunottamatta, 320 km suoraan Kaşiin. Majoitumme iltapäivällä tuttuun Sonne-hotelliin. Edellisestä käynnistämme on kulunut viisi vuotta. Pieni, lähellä keskustaa sijaitseva perhehotelli on edelleen tyylikäs, sinistä ja valkoista.Ystävällinen henkilökunta huomaa heti saapumisemme. Välittömästi tarjotaan lasillinen tuoretta hedelmämehua. Vaihdamme kuulumisia. Sitten ihastelemaan huoneita.

Pari kivenheittoa ja olemme satamassa, jossa on kymmeniä Gulet- ja kalastusveneitä. Purjeveneiden paikka on kauempana pitkän lahden pohjukassa. Satama, rantabulevardi ja siitä kiipeävät kapeat kujat kauppoineen ja ravintoloineen lumoavat varsinkin iltavalaistuksessa. Kissat ja koirat kulkevat vapaasti ihmisten joukossa. Ataturkin patsas kuuluu asiaan. Pojat potkivat palloa. Pienemmät ajavat pyörillään. Kauppiaat suhtautuvat rauhallisesti ikkunoita katseleviin. Ei tyrkyttämistä. Paljon maailmalla matkailleet ystävämme ovat selvästi ihastuneita  - ´ei tälläistä ole missään muualla´. Ravintolan terassilta katselemme auringon laskun maalaamaa punertavaa taivasta maistellen erinomaista täytettyä kalamarista, Rukouskutsu katkaisee hiljaisuuden. Melodiassa on vivahteita enemmän kuin aikaisemmin kuulemissamme tai sitten kaiku on erilainen.

Olin ajatellut heti seuraavaksi  päiväksi veneretkeä Simenan, Kekovan ja Kalen vesille sään näyttäessä suotuisalta. Olimme risteilleet sinne Kaşin satamasta viisi vuotta sitten. Hotellista ehdotettiin auttomatkaa paikan päälle ja veneilyn aloittamista suoraan sieltä. Meille jäisi enemmän aikaa olla parhailla alueilla. Suostumme tähän empien. Tämä osoittautuu mainioksi ratkaisuksi. Ajamme runsaan aamiaisen jälkeen puolisen tuntia pieneen Simenan merenrantakylään, jossa odottaa tilava gulet-vene varattuna vain meille neljälle. Kipparin vaimo toimii sekä puosuna, että kokkina.
Snorklaamme kirkaissa vesissä. Bongaamme trumpettikaloja ja isoja pikkukalaparvia, jotka kerääntyvät erityisesti veneen alle. Ruuhkaa ei ollut. Vain muutamia turkkilaisia matkailijoita, Eurooppalaiset on peloteltu. Laitoinkin houkuttelevia facebook-kuvia ystäville ilmoittaen, ettei tänne Turkkiin kannata misään tapauksessa tulla. Tietenkin ymmärrämme Turkin elävän vaikeaa aikaa, mutta nyt tämä kaikki oli vain meitä varten.

Ihailemme Kekovan vedenalaisia raunioita. Maanjäristys on suistanut roomalaisten rakennelmia mereen. Alueella ei saa uida, joten yritämme nähdä jotain veneen pohjan lasi-ikkunoista. Menemme vielä ´siniseen´ luolaan. Vietämme siestaa kipparin vaimon paistaessa meille tilaamaamme kalaa. Vierailemme vielä Kalen kaupungissa, jossa jyrkkiä portaita kiipeämme linnoituksen juurelle katsomaan lyykialaisia hautoja. Naiset myyvät portailla käsitöitään paikassa, jonka kohdalle hengästynyt matkailija väkisin pysähtyy. Ostan paluumatkalla pussin villioreganoa liiralla. Tingitty kolmesta liirasta, koska enempää ei ollut mukana. Näyttää olevan ostajan markkinat. Hyvästelemme kipparin vaimoineen Simenan satamassa. Olimme päivään enemmän kuin tyytyväisiä varsinkin kun kaikki tämä ylellisyys maksoi vain alle 50 euroa per henkilö. Ehdimme hotelliin ennen auringon laskua. Tien varsilla vuohilaumat olivat palailemassa kylään.

Kolmantena matkapäivänä suuntasimme aamiaisen jälkeen Pataraan. Sinne matkaa on vain 70 kilometriä, joten ehtisimme vielä viettämään rantalomaa kumppanuushotellin hyvin hoidetulle terassille. Aamiainen alkaa hedelmäruukulla; granaattiomenan siemeniä. kiwin, omenan ja banaanin lohkoja sekä pähkinöitä jogurttiin kätkettynä.

Tie Pataraan kulkee alkuun hyvin kaunista rantaviivaa mutkitellen. Kännykät kirjautuvat välillä Kreikan verkkoon. Patara oli Lyykian kaupunkien pääpaikka, jossa kaupunkien edustajat kokoontuivat tekemään yhteisiä päätöksiä. Näin meneteltiin kuuluipa niemimaa Egyptin kreikkalaisten Ptolemaiosten tai monien muiden hallintaan pitkän historian juoksussa.

Paikalla oli taulu jossa kerrottiin ranskalaisen valistusajan filosofin Montesquieun kohottaneen Lyykian malliesimerkiksi demokratiasta kirjassaan 1700-luvulla. Ymmärsin, että hän esitti tuon ajatuksensa tuntemattomana julkaisemassaan pääteoksessaan De l'Esprit des Lois (suom. Lakien henki), joka käsitteli oppia vallan kolmijaosta. Teosta ei Wikipedian mukaan ole suomennettu. Oletan näiden ajatusten olleen kuninkaan itsevaltiaana hallitsemassa Ranskassa vaarallisia, joten oli turvallista julkaista käsityksensä tuntemattomana. On aika kummallista havaita demokratian huono kilpailukyky sittemmin näillä Välimeren rannoilla.

Pataran raunioita on kunnostettu, mutta siten, että vanhat rakenteet ovat erotettavissa uusista. Patarassa on syntynyt Pyhä Nikolaus, joka sittemmin vaikutti piispana Myrassa ja on sekä katolisten, että ortodoksien pyhimys sekä joulupukki legendan hahmo. Hänen elämänsä ajoittuu varhaiskristilliseen aikaan 200-300 lukujen vaihteeseen.

Pataran edustalla on ollut aikoinaan erinomainen satamalahti, joka on nyt dyynien eristämää vesijättömaata. Nyt niiden takana on yksi Turkin upeimmista hiekkarannoista. Varsinkin keväällä näkymä on vaikuttava kun katseen siirtää myös kaukana siintäville lumipeitteisille vuorille. Pakollisen rantakävelyn jälkeen palaamme snorklailemaan Sonnen edustan kirkkaisiin vesiin. Täällä kävimme myös virkistävällä uinnilla aina ennen aamiaista, 

Seuraavana päivänä ohjelmassa on vierailu Kreikan Meisissä. Hotellista ehdotettiin ajankohdaksi iltaa. Näin meille jää aikaa katsastaa lähellä oleva amfiteatteri ja kiertää kaupungista pitkälle mereen kurkottava niemi huviloineen. Kaikki ovat hyvin hoidettuja, jyrkissä rinteissä, veden äärellä. Voi hyvin kuvitella alueen houkuttelevan taiteilijoita. Meisiä varten joudumme toimittamaan passit etukäteen leimattaviksi. Saamme ne takaisin laivaan noustessa. Matkaamme kohti laskevaa aurinkoa runsaan puolituntia. Hotellimme aamiaishuoneesta saari näyttää olevan lähempänä. Saavumme hyvin pittoreskiin ympäristöön kuten kuvista näkyy. EU-kansalaisina marssimme suoraan maihin. Muut menevät heti laiturin takana olevaan parakkimaiseen verovapaaseen myymälään. Ajattelemme ehtivämme ostoksille myöhemmin, mutta paikka onkin silloin suljettu. Ostoksensa tehneet siirsivät muovikassit suoraan laivaan odottamaan.

Kävelemme hähärtyvässä illassa satamaa kiertävää katua ihaillen värikkäitä pieniä taloja rantaviivassa ja ylempänä vuoren rinteillä. Pari kirkkoa ja pieni linnoitus kurkottelee kylän yläpuolella. Kalisperat toivotettuamme Istumme erään tavernan  laiturille. Edessä on ankkuroituneena muutama purjevene.. Tsatsiki, kyläsalaatti ja grillattu mustekala maistuvat Retsinan kanssa. Nuoruusvuosien Kreikan matkat tulevat mieleen. Ihailemme pientä okran väristä Poseidon hotellia, kunnes brittilady tulee tervehtimään uteliaita. He ovat vuokranneet tilavan huoneiston, jossa mies tekee etätöitä. Katsoin booking-comista hintatasoa, mutta talo oli koko ajan varattu eli hintaakaan ei näkynyt. Tänne olisi mukava tulla muutamaksi päiväksi tutustumaan kunnolla saareen, joka ei antanut oikein elinmahdollisuuksia kreikkalaisille aikoinaan. Osa asukkaista on muuttanut Australiaan saakka. 

Ennen paluuta iltamyöhällä istahdamme toiseen tavernaan satamassa. Paikan isäntä on hieman omituinen. Hän alkoi reippain ottein riisua pöytäliinaa edestämme koska emme ruokailleet motkottaen samalla jostain pohjoismaisesta matkatoimistosta, joka oli yllättäen lopettanut Kreikan matkat ja puolet hotelleista meni konkurssiin. Siellä vai missä? Tämä tapahtuu hänen kuultuaan meidän olevan suomalaisia. Olisiko ministeri Urpilaisen vaatimat takuut Kreikan lainoituksen ehtona jääneet kiukkuisen ukon mieleen? Vaihdamme paikkaa. Iltajuomat nautitaan muualla. Passit saamme Turkin puolella leimattuna takaisin vasta seuraavana päivänä. 

Paluumatkalla yövymme vielä tutussa Ciralissa (Olympos). Erkanemme D400 tieltä Olympos vuoren hallitessa taustalla maisemaa. Mutkitteleva jyrkkä lasku johtaa vähitellen hedelmäpuutarhojen hallitsemaan laaksoon. Rannan tuntumassa olevalla Grand Aygun hotellilla näyttää menevän edelleen hyvin. Lisää majoja on rakennettu puutarhaan appelsiinipuiden ja valtavien banaanipuiden sekaan. Nyt olemme kuitenkin ainoat vieraat. Majoitumme vierekkäisiin kahden huoneen mökkeihin. Kesäkuumalla täällä on varmaan mukavan varjoisaa. Nyt kaipaan avarampaa näkymää. Viimeksi ihailimme päärakennuksen ylimmästä kerroksesta yli kolmen kilometrin korkeuteen kohoavaa Olympos vuorta. Antiikin Olympoksen kaupunkiin tai ylhäällä vuorella palaviin ikuisiin tuliin ei ollut nyt aikaa tutustua. Ciralin pikkukiviranta on kaunis ja pulahdimme kirkkaaseen meriveteen. Rannan ravintoloissa ei näy juuri ketään. Maukas katkarapukasari kuitenkin järjestyy ja vielä tunnelmallinen illallinen kylän keskustassa takkatulen mukavasti lämmittäessä. Laakso on jyrkkien vuorien ympäröimä. Auringon lämpö häviää aikaisin. Illan viileyteen on hyvä pukeutua kunnolla. Isäntien luvalla poimimme mukaan kassillisen appelsiineja. Puutarhassa ei täällä käytetä myrkkyjä. Silti hedelmät ovat houkuttelevan puhtaan näköisiä. Nyt kanat ovat aidatulla alueella. Viimeksi näimme niitä joka puolella. Silloin oli enemmän sitruunapuita ja avokadoja.

Paluumatkalla on tarkoitus näyttää ystävillemme erityisesti antiikin kaupunkia Phaselista, jossa vierailemme nyt kolmatta kertaa. Päätie on laskeutunut niin paljon vuorilta alas, että solahdamme lähes tasaista reittiä varjoisaan kolme satamaa käsittävään antiikin kaupunkiin. Phaselin historiassa mainitaan paikallisen paimenen myyneen niemen, jolla kaupunki nyt sijaitsee, Rhodoksella asuville kreikkalaisille 700-luvulla eaa. Sijainti on hyvä. Hyvät merenkulkuyhteydet tekivät kaupungista menestyvän kauppapaikan, josta muun muassa puutavaraa virtasi itäisen välimeren kaupunkeihin. Kaupunki hylättiin 800-luvulla. Aleksanteri Suuri vieraili täällä 333 eaa. Valtavat männyt varjostavat koko aluetta tehden tutustumisen miellyttäväksi. Paikan henki on tehnyt meihin joka kerta suuren vaikutuksen. Paahtava helle puuttuu. Voit istua amfiteatteriin ja miettiä millaista elämää täällä vietettiin. Rakennukset ovat pääosin roomalaisten ajalta.Tapasimme joukon uteliaita turkkilaisia opiskelijoita. Jopa elämän tarkoitukseen olisi haluttu kantaa. Muuten alueella liikkui nytkin melko vähän matkailijoita. 

Meille jää nyt sen verran aikaa, että ajan vielä Antalyan vanhan kaupungin satamaan. Ruokailemme sataman yläpuolella tutussa ravintolassa, josta avautuu huikea näkymä alas satamaan ja vuorille.

Lopuksi

Kiitos Sirkalle ja Heikille miellyuttävästä matkaseurasta. Saimme katsoa näitä tuttuja paikkoja teidän silmillänne. Samalla saitte sopivan turkinkielen jatkokurssin osa 2 - käytäntö.

Tänä vuonna ensimmäisen yhdeksän kuukauden aikana Turkkiin saapuvien matkailijoiden määrä on pudonnut kolmanneksen. Kesä-heinäkuussa pudotus oli joillakin hotelleilla jopa 70%. Kaikki eivät varmaan avanneet oviaan lainkaan. Sonne - hotellissa kerrottiin tilalle tulleen enemmän turkkilaisia. Nytkin heitä alkoi ilmestyä sinne johtuen viimeiseksi matkapäiväksemme osuneesta Turkin tasavallan perustamispäivästä (29.10.1923). Turkin liput ja Ataturkin kuvat ovat silloin tavallista näyttävämmin esillä. Olemme kerran nähneet iloisen juhlahumun vastaavana päivänä tämän kaupungin kaduilla. Meillä tuijotetaan vain linnan juhlia TV:stä. Tosin kylmä ilmastokaan ei houkuttele kadulle. 

On harmillista, että niin monet eivät uskalla tulla tänne. Ymmärrän. Toisaalta omaa harkintaa käyttäen voi liikkua turvallisesti. Täällä on paljon koettavaa. Turkkilaisia ei näytä vaivaavan sosiaalisten tilanteiden ahdistus. Heihin on hyvin helppo saada yhteys ja auttamishalu on uskomaton. Tunnet äkkiä kuuluvasi joukkoon.Tom Kankkosen kuvaamaasta tulevaisuuden pelosta emme havainneet minkäänlaista merkkiä.

Olen liittänyt tähän juttuun muutamia kuvia myös vanhoista blogeistani. Kaikista näistä paikoista olen kirjoittanut aikaisemmin. En itseäni varten vaan teidän iloksenne, jotka ette tiedä Turkista tämänkään vertaa. Tervetuloa mukaan! Meillä sanotaan, että on lottovoitto syntyä suomalaiseksi. Ataturkin sanoin ´on onnellista olla turkkilainen´. Turkki on kuitenkin voimakkaasti jakautunut maa, joka etsii edelleen itseään.

Kaupunkiin idästä saavuttaessa avautuu tämä maisema

Näkymä satamaan

Kastellorizo Sonnen aamiaishuoneesta kuvattuna

Amfiteatteri

Näkymä iltaruskoon ravintolasta

Huviloita kaupungin edustan niemessä

Turkkilaiset kunnioittavat juuriaan

Vastarannalla kulkee Kalkaniin, Pataraan ja Fetiyehen vievä rantatie

Ei turkkilaisen elämä ole helppoa ollut. Tämä on turisteille..

Kissat kunnioittivat läsnäolollaan jokaista ruokailuamme

Lyykialainen sarkofagi keskellä kaupunkia

Gulet-vene

Veneen kokki/puosu

Sininen luola

Luolan suuaukolla

Kalalounas

Kale, kapeat portaat johtavat linnoitukseen

Lyykialaiset sarkofagit ovat kukkulan laella

Antiikin Patara

Parlamentin istuntosali

Pääkatu

Taustalla amfiteatteri

Pataran hiekkaranta. Ei tungosta.

Onnellinen harppuunakalastaja

Matkalla Kreikan Kastellorizoon

Pittoreski vai mitä laatusanoja keksisi?

Phaselis, akvedukti

Pääkatu

Taustalla Olymposvuori

Turkkilaisia opiskelijoita

Aikaisemmilta matkoilta kuvakollaasi Antalyasta

Puolitoista kilometriä luolakävelyä - Aynaligöl cave Turkey

Äitienpäiväretkellä Marvel Tree hotellissa sattui silmääni hotellin esitteestä kuvat erikoisesta luolasta. Luolan suuaukon löysivät siiliä seuranneet paimenet. Luola sijaitsee tukikohdastamme Bozyazista itään; 7.5 kilometriä Aydincikin kaupungista lounaaseen. Mielikuvitusta kiehtovaan, miljoonia vuosia vanhaan luolaan piti tietysti päästä. Luolan suuaukko on lähes pystysuoran kallion seinämässä. Alapuolella levittäytyy huikaisevan kaunis lahti. Yksin sinne ei mennä. Opas varoitti etukäteen matkalla olevan yli 500 porrasta. Edessä olisi hyviä jalkavoimia ja terveitä polvia edellyttävä ponnistelu. Luolaan laskeudutaan kallion seinämän viereen rakennettuja portaita pitkin. Ensin kiivetään hieman ylöspäin, mutta enimmäkseen sen jälkeen laskeudutaan vähitellen ilmeisesti merenpinnan tasolle. Matka päättyy lähes 40m syvään järveen, jonka liikkumaton pinta heijastelee yläpuolella olevia luolan katon moninaisia muotoja. Järven pinnalla on 10 metriä makeaa vettä, sen jälkeen suolaista. Luolassa kerrottiin olevan hyvin kosteaa ja lämmintä. Pienet, portaiden sivussa olevat sähkölamput valaisevat reittiä. Luonnon valo ei sinne yllä.

Epätodellinen maailma saa mielikuvituksen lentoon. Opas näkee muuan muassa naisen hahmon ja toisen lapsi sylissä. Pienet lepakot tirskuvat hiljaa luolan katossa. Takaisinpäin on kova kiipeäminen. Raskas patikointi kannatti. Olen käynyt monessa luolassa, mutta en koskaan näin suuressa. Irma jäi suosiolla odottelemaan turkkilaismiesten pitäessä seuraa ja kantaessa jatkuvasti teetä pöytään. Opas arvioi retkemme kestävän tunnin, mutta taisimme hieman alittaa tuon aikarajan. Välillä kyllä ehdottelimme kääntymistä takaisin, mutta silloin matkaa oli enää aina vain 100 metriä jäljellä. Hikoilematta tuosta reissuta ei selviä. Luolassa todella oli kosteaa ja lämmintä. Oli helpottavaa päästä taas raittiiseen ilmaan, välimeren auringonpaisteeseen,  pienen tuulen vireen alkaessa vilvoittaa kosteaa ihoa.

Stepping down to the cave

The lady

The lake at the bottom reflecting the roof and walls.

Our guide

Back in sunshine and fresh air

Kuredu - Malediivit

Maaliskuu 2016

Edellisestä käynnistämme tässä kauniissa saarivaltiossa on peräti kahdeksan vuotta. Nyt oli erityinen syy lähteä. Ei siitä sen enempää. Suosikkiimme Mirihille ei ole valmismatkoja Suomesta. Päädyimme Finnmatkojen kautta Kuredulle. Saari näytti kuvien perusteella houkuttelevalta.

Lensimme jälleen Frankfurtin kautta. Malen lentokentältä jatkoyhteydet saareen sujuvat edelleen vaivattomasti. Nyt ei kukaan tarttunut välittömästi matkalaukkuihimme. Oli mentävä erilliselle tiskille, jonne myös käsimatkatavarat oli jätettävä. Vain kaikkein välttämättömin oli saatavissa mukaan pieneen kangaskassiin. Taksin asemasta kuljetus vesitasolentokoneiden terminaaliin tapahtui bussilla. Kaikesta näki mittakaavan muuttuneen enemmän massaturismin suuntaan. Kuredulla oli kuitenkin oma odotustila, josta matka jatkui lähes välittömästi. Kohta kävelimmekin ponttoonisiltaa pitkin odottavaan lentokoneeseen kuumuuden ahdistellessa pohjoisen viileyteen tottunutta.

Edessä oli runsas puolituntia kilometrin korkeudessa, huikaisevassa maisemassa lentämistä. Yli yön kestäneestä lennosta uupuneina odotimme jännittyneinä sitä mitä tulevat kaksi viikkoa toisivat tullessaan. Kuredun kotisivulla olevat kuvat näyttivät houkuttelevilta, mutta todellisuus voisi olla muuta. Toisaalta asiakasarviot olivat hyviä. Istuin pilottien takana. Kakkosohjaana oli nuori nainen, joka poninhäntä keikkuen peukutti välillä matkustajille. Perillä kone parkkeerasi suoraan ison maalaiturin viereen veneiden sekaan. Laiturin päässä odottivat matkaoppaat ja paikallisten rumpuryhmä toivottamassa tervetulleeksi. Istuimme varjoon raikkaan hedelmäjuoman ääreen. Oppaamme Tiina ehdotti perusteellisempaa perehdytystä seuraavana päivänä, jolloin pahin matkaväsymys kunnon yöunien jälkeen olisi helpottamassa. Viisasta.

Puolen kilometrin matka meille varattuun villaan sujui mukavasti pienellä sähköautolla. Ilmastoidun huoneen viileys oli tervetullutta. Muutaman metrin päässä houkutteli valkohiekkainen ranta ja kirkas, turkoosi, parin palmun välistä välkkyvä meri. Vaikka saaressa oli tilat noin 700:lle  matkailijalle, tuntui heti siltä kuin olisimme siellä kahdestaan. Henkilökuntaakin oli 800. Heistä 90% asui saarella sen keskiosan viidakon kätkössä, turistien katseilta piilossa.

Raskaista, ihoon liimautuvista vaatteista oli pian päästävä eroon. Olimme sujauttaneet lentoyhtiön pieneen kassiin vain uima-asut. Virallisten tilastojen mukaan meriveden lämpö olisi keskimäärin 28 ja ilman 30. Arvio oli varmaan alakanttiin, koska iho aisti aivan muuta. Kuumuudesta tulikin eniten lomaamme rajoittava tekijä. Oppaan mukaan tammi-helmikuussa on tuulisempaa ja tästä syystä viileämpää. Toisaalta merivesi olisi rannoilla sameampaa hiekan sekoittuessa siihen.

Ei muuta kuin sukellus mereen. Vaikka huomasimme myöhemmin kotiriutan korallien haalistuneen pahasti, tämän korvasi saaren etelärannan, jossa mökkimme sijaitsi, hyvä uintisyvyys myös laskuvedellä. Pohjoisranta sen sijaan on laskuvedellä uintikelvoton. Tämä näkyy myös rantamökkien hintatasossa. Nyt laukkuja odotellessa matkaväsymys oli hyvä nukkua pois.

Kuredun aika on tunnin edellä Maleta, vaikka ollaan samalla aikavyöhykkeellä. Aurinko nousee ja laskee 7.00 kiertyen suoraan pään yläpuolella itäisestä horisontista länteen. Auringon laskun jälkeenkin on edelleen liian kuumaa. Ihonmyötäisiä asuja ei voi käyttää. Kävelemme ensimmäistä kertaa puolen kilometrin matkan hiekkarantaa pitkin paljain jaloin illalliselle ravintolaamme. Ruokatarjoilun teemaillat vaihtuivat päivittäin. Perillä odottavat kauniisti koristellut noutopöydät. Ruuan terveellisyyteen on kiinnitetty erityistä huomiota; ei suolaa, sokeria, rasvaa. Maustaminen tapahtuu kastikkeilla. On hapan-imelää, öljypohjaista tai valkoisia kastikkeita. Mukaan voi poimia vihannesjuomia erillisissä laseissa.

Tutustumme tarjoilijaamme Simtoon, 25-vuotiaaseen hyvin englantia puhuvaan malediivilaisnuorukaiseen. Häneltä tulisimme kuulemaan paljon elämästä täällä. Erityisen ilahtuneita olimme siitä, että tämän matkailijaruletin pyörittäminen näyttää olevan nyt hyvin paikallisten käsissä. Avain siihen on hyvä englannin osaaminen, johon valtion toimesta koulutuksessa panostetaan jo lapsuudessa. Myös omistajissa on paikallisia, vaikka tämän lomakeskuksen perustaja (lähes 30v sitten)  onkin ruotsalainen matkaopas. Vieraita näytti olevan useista Euroopan maista. Mikään kansallisuus ei dominoidut.

Onneksi olimme valinneet puolihoidon. Jos runsaan aamiaisen ja illallisen lisäksi olisimme syöneet lounaankin, nauttineet runsaasti ´all included´- pakettiin sisältyvää ilmaista viiniä, olisi painon hallinta ollut mahdotonta. Upein kattaus osui Irman juhlapäivään, jolloin oli myös maapallon laajuinen ´Earth hour´. Valot sammutettiin. Kattaus oli rantahiekalla ja nautimme herkuista soihtujen valossa. Ilmaston muutoksesta muistuttaminen on erityisen tärkeää valtiolle, jonka korkein kohta on vain 2.5m merenpinnan yläpuolella.

Illallisen jälkeen astelimme rantaviivaa pitkin pimeässä tähtien loisteessa ja kasvavan kuun vähän valaistessa hyvin ansaituille yöunille. Voimakkaita valoja saarella ei käytetä. Pienen taskulamppumme valossa hiekalle nousseet ravut puikahtelivat hädissään mereen. Varoimme astumasta paljain jaloin nousuveden tuomien korallin kappaleiden päälle. Ahmed oli laittanut vuoteen yökuntoon, vaihtanut juomavesipullot ja täyttänyt portailla olevan pienen ruukun, jonka vedellä hiekka pestiin jaloista. Unta ei tarvinnut houkutella.

Aamun ensimmäisten valon säteiden kajossa astelen ulkotiloissa olevaan kylpyhuoneeseemme. Punamuurahaiset pakenevat tieltäni. Kyyhkynen kurjertaa aivan vieressä. Mustat koiralepakot pyrähtelevät levottomina. Olemme päiväntasaajalla. Pulahdan miellyttävän lämpöiseen mereen. Matkaväsymys kaikkoaa. Parina aamuna kiersimme saaren rantaa pitkin (3.5km). Sitten tästä liikunnasta oli luovuttava jalkoihini ilmaantuneiden rakkojen takia. Varovaisuus unohtui. Croksit jäivät kotiin. Piipahdin turkkilaisen kollegan vastaanotolla puhdistuttamassa haavat. Uiminen jäi jatkossa ainoaksi liikunnaksi.

Aamiaisella munakokki odottaa tilaustamme. Munakas vai paistetut munat? Tarjolla on runsaasti vihanneksia, leipää, kalaa, leikkeleitä ja tropiikin hedelmiä. Simto kiidättää pöytään vasta puristettua appelsiinimehua. Olemme ensimmäisten joukossa aamiaisella. Simtolla on aikaa keskusteluun. Hänen puolisonsa on juuri valmistunut kauppatieteilijänä Intiasta. Töitä saattaa löytyä kotisaarelta. Sinto on älykäs poika, jolla myös omia suunnitelmia. Hän on ylpeä maastaan ja työstään. IPhone-puhelimetkin esitellään ensimmäisten joukossa täällä. Tämä tuntui olevan nuorelle miehelle merkki siitä, että ollaan ajan hermolla. Simto ei valita kurjista asiakkaistakaan, vaikka yritämme häntä siihen provosoida. Hänellä on hyvät tiedot viinien tarjoilustakin, vaikka hän ei itse muslimina juo alkoholia.

Kävin täydentämässä snorklausvarustustani ostamalla UV-suojatun paidan, vauvan myssyä muistuttavan päänsuojan ja räpylät. Kymmeneltä tapaamme Tui-matkatoimiston edustajan, saksalaisen Tiinan, joka oli jo eilen meitä vastassa. Hänellä oli aikaa puolipäivää pelkästään meitä varten. Ei nytkään massaturismin tunnelmaa, vaikka saarella on satoja turisteja. Parituhatta vierasta palaa tänne yhä uudelleen. Nyt oli tulossa englantilainen lady, joka oli lomaillut täällä yhteensä 37 kertaa. Satuin näkemään kuinka hän sai kuninkaallisen vastaanoton laiturilla.

Oppaan mukaan henkilökunnan viihtyvyyteen panostetaan paljon. Se on varmaan keskeinen syy siihen, että mekin tunsimme viihtyvämme. Kaikki tervehtivät ja kyselivät vointiamme. Saarella on mahdollista harrastaa myös veteen liittymättömätöntä liikuntaa, mutta ainakin nyt tenniskenttäkin kuumuuden takia näytti tyhjältä. SPA-hoitoja tarjoavia paikkojakin on kaksi. Saaren pohjoispuolen merivirroista varotettiin. Siellä on matalassa poukamassa ´Kindergarten´, paikka jossa pienet hait ja rauskut odottelevat kasvamistaan. Kävin näitä poikasia kuvaamassa pari kertaa. Puolimetriset ´black tip´ hait kasvavat parimetrisiksi.

Saarella on neljä pääravintolaa noutopöytineen ja muutama a la carte paikka. Saarta hoidetaan luontoa kunnioittaen. Eroosio kuluttaa rantoja. Uutta hiekkaa otetaan merenpohjasta sinne valuneen tilalle. Öljyä ei näkynyt hiekan seassa misään, vaikka veneitä ja lentoliikennettä on paljon. Sähköstä 25% tuotetaan aurinkopaneeleilla. Muuten dieselgeneraattoreilla. Juomavesi saadaan merivedestä puhdistamalla. Internetyhteydetkin on, mutta kuvien lähettäminen onnistuu vaivoin. Ehkä on hyväkin asia nettiriippuvaisille.

Tulevat päivät kuluivat meressä snorklaillen. Sitä tai sukeltamista harrastavat täällä kaikki. Sitä varten tänne tullaan. Edessämme hiekkapohjalla kasvoi matalaa ruohoa, jonka seasta kalat näykkivät jotain syötävää. Tutuksi tuli erityisesti ´trigger fish´, josta oppaamme varoitti. Se vartioi tiukasti mätimuniaan. Kala oli enimmäkseen pää alaspäin pohjassa. Lähestyessämme se selvästi hermostui ja alkoi tulla kohti hampaat näkyen. Ei tuo noin 60cm:n lahnan mallinen kala kovin pahaa jälkeä saisi aikaan, mutta emme halunneet tehdä lähempää tuttavuutta. Loman loppuvaiheessa niitä näkyi vähemmän. Englantilainen naapurimme pelästyi parimetristä kalaa, joka lähti uimareita seuraamaan. Heidän videostaan tunnistin barracudan. Ilmeisesti oli vain utelias.

Suuri maalaituri, johon retkiveneet ja lentokoneet parkkeeraavat jakaa saaren kahtia. Sen itäpuolella on saaren kotiriutta, josta ei kovin paljon ole jäljellä. Ensikertalaiselle sekin on varmaan elämys, mutta väistämättä vertailimme sitä aikaisemmin näkemäämme. Parimetrisen murenan onnistuin bongaamaan ensimmäistä kertaa. Yleensä ovat niin syvällä, että vain sukeltajat onnistuvat näkemään tuon käärmemäisen. hampaitaan vilauttelevan kalan. Riutalla on myös uponnut vene, jonka ympärillä kalaparvia on tavallista enemmän. Alueella on myös kilpikonnia, joita emme onnistuneet nyt näkemään. Kävimme pari kertaa illallisen jälkeen istuskelemassa laiturin päässä, jossa voi bongata haita ja rauskuja mereen suunnattujen valonheittimien keilasta. Tuulastamista ilman atrainta. Suurin näkemämme hai oli parimetrinen. Lasillinen grappaa helpotti illallisen jälkeistä täyteläistä oloa.

Toisen viikon alussa teimme koko päivän kestävän retken isolla purjeveneellä luonnollisesti moottorilla ajaen, koska tuulta ei ollut. Ensimmäiseksi vastaan tuli delfiiniparvi. Yleensä ne seuraavat venettä. Nämä sukelsivat mahdollisimma pian näkymättömiin. Luultavasti tunnistivat veneen jokapäiväiseksi häiriköksi. Päätavoitte oli nähdä suuria mantarauskuja. Olimme siinä paikassa pitkään, mutta rauskut olivat jossain muualla. Onneksi olemme aikaisemmin uineet tälläisessä vaikuttavassa parvessa. Kävimme yhteensä viidellä riutalla snorklailemassa turvallisesti pelastusrengasta mukanaan raahaavan oppaan perässä. Malediiveilla on vaarallisia merivirtoja, joten räpylät on syytä olla tehostamassa liikettä. Aina sekään ei riitä, mutta veneestä voidaan heittää köysi avuksi. Näillä riutoilla oli kohtalaisesti nähtävää. Yhdessä oli uponnut laiva, jonka keula kohosi ruosteisena pinnan yläpuolelle. Veneessä tarjottiin erinomainen lounas ja iltapäivätee. Matkaseuramme olivat englantilaisia, toisensa tunteva ryhmä. Keskustelu käynnistyi varsinkin kun viittasin Brexit äänestykseen.

Illallisista jäi rantahiekalle katetun lisäksi mieleen erityisesti paikallisten kalastajien tuoman saaliin näyttävä esillepano. Maistoin barrakudaa. Hauen sukuinen kala myös maistui hauelta. Voi- sitruunakastike sopi tähän hyvin. Vanha sääntö ´puolen kilon haukeen tarvitaan kilo voita´ pitää paikkansa myös barrakudan suhteen.

Loman lähestyessä loppua aloimme jo unelmoida viileydestä, joka meitä odottaisi kotona Suomessa. Kaunista maisemaa, meriveden lämpöä ja houkuttelevaa meren smaragdin vihreyttä tulee kuitenkin ikävä. Toivottavasti tulevatkin sukupolvet voivat vielä nauttia näistä paratiisisaarista. Tähän voimme kaikki osaltamme vaikuttaa jarruttamalla  ilmaston muutosta. Viimeisen illallisemme pöydän Simto oli koristellut kauniisti kukkasin ja kirjoittanut suomeksi ´nähdään pian´.

Lentokoneemme odottaa

Lentoa seurasin aitiopaikalta

Alapuolella yksi maapallon erikoisimmista maisemista

Kaikki laukut eivät aina mahdu mukaan. Omamme tuli perässä.

Vastaanottokomitea

Oma rantamme

Yksinäinen haikara näyttää kuuluvan kaikkiin lomasaariin

Lakaisemista riittää kuivien lehtien tippuessa hiekalle

Irma tutustuu Spa:n tarjontaan Tiinan opastuksella

Banyan tree näyttää mangrovelta. Näitä kasvaa täällä runsaasti.

Etelän puolen itäistä rantaa varhain aamulla

Puutarhuri poistaa kookospalmun kuivia oksia. Naru jalkojen välissä riittää kiipeämiseen.

Pohjoisen puolen matalaa rantaa

Länsipäässä oleva hiekkasärkkä on paljaana matalan veden aikaan

Sting ray Kindergartenissa

Baby sharks

Baari iltavalaistuksessa. Katossa lienee Manta ray parvi.

Veneretkellä

Hylky. Vain ruostunut keula on jäänyt pinnan yläpuolelle.

Mökki #140 oli kotimme 2 viikkoa

Kattaus hiekalla odottaa vieraiden saapumista

Kaunis asettelu on puoliruokaa

Simto ja Irma

Läksiäisillallinen

Kuun ja tähden mailla. Elämää Turkissa ja Kyproksella - Reeta Paakkinen

Tutustumismatkalla Turkin Alanyaan puolisoni kanssa, seitsemän vuotta sitten, koimme asioita, jotka johtivat lomakodin hankintaan ja toistuviin keväisiin ja syksyisiin vierailuihin kiinnostavassa maassa. Olen sen jälkeen halunnut jakaa kokemuksiamme kaikille avoimissa blogiteksteissä ja etsinyt Turkista kertovia kirjallisia lähteitä. Suomeksi Turkista on kirjoitettu yllättävän vähän.

Kirjailija, filosofian tohtori Göran Schildt purjehti Daphnellaan Turkin rannikkoa 1950-luvulla (Ikaroksen meri).  Antiikin tuntijana hän rantautui paikkoihin, joissa oli varhaisiin Kreikan ja Rooman kulttuureihin liittyvää nähtävää. Näiden raunioita onkin Turkissa runsaasti Aegean meren ja Välimeren rannikoilla.

Mika Waltari keskittyi historiallisissa romaaneissaan Bysantin ja osmanien imperiumin aikaan. Niitä voi lukea jännityskertomuksina, jotka ovat tulvillaan idän mystiikkaa, mutta historialliset faktat ovat kohdallaan.

Sitten en ole löytänyt oikein mitään, varsinkaan nykyisestä Turkista kertovaa. Turkin politiikkaa on kyllä kommentoitu viime vuosina ahkerasti tiedotusvälineissämme. Uutiset ovat olleet etupäässä negatiivisia. Omat matkailijan havaintoni kertovat kuitenkin myös toisenlaisesta, ystävällisestä ja mielenkiintoisesta maasta.

Toimittaja, kirjailija Reeta Paakkinen on muuttanut Istanbuliin 19-vuotiaana. Opiskellut siellä kielen, perustanut perheen, tehnyt havaintoja turkkilaisten kulttuurista, arkielämästä ja arvoista. Hän on ollut Istanbulissa Hurriet of Daily News lehden toimittajana ja Lontoossa Financial Times Business-lehtitalossa. Hän on opiskellut Kreikassa Thessalonikin yliopistossa kreikan kieltä ja historiaa ja Lontoon yliopistossa  kansainvälistä lakia, nationalismia ja pakolaisuutta. Luin mielenkiinnolla jo hänen ensimmäisen, samoja teemoja käsittelevän kirjansa Kotona Istanbulissa (2013). Tässä uusimmassa kirjassa toistuvat osittain samat teemat, mutta nyt aihepiiri on laajempi.

Kirja on helppolukuinen, hyvin kirjoitettu. Aiheita on paljon, vaikka karsintaa on suoritettu. Mukana on faktasivuja, joista löytyy tarkkoja tilastotietoja. Kirjoittaja on perhesyistä asunut myös Kyproksella. Saaren turkkilaisten kohtalo on pohdinnoissa etusijalla. Kreikkalaiset ovat alistaneet ja jopa tappaneet heitä surutta Kyproksen kriisien aikana. Sama on tapahtunut ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa Turkin länsirannikolla Kreikan tavoitellessa Suurkreikkaa.

Turkin tasavallan perustaja  Kemal Ataturk pani kuitenkin pisteen tälle kehitykselle. Kreikan ja Turkin välinen sota päättyi 1922. Sen jälkeen alkoivat valtavat väestön siirrot. Samassa rytinässä maansa melkein kokonaan ´myynyt´, viimeinen sulttaanikin sai lähteä Italian Rivieralle.Turkissa asuvat kreikkalaiset häädettiin Kreikkaan ja turkkilaiset Kreikasta Turkkiin. Olemme nähneet parikin kreikkalaisten asuttamaa täysin autiota kaupunkia Turkissa (Kappadokiassa ja Fethiyen lähellä). Hylätyn kaupungin kaduilla käveleminen on erikoinen kokemus. Näihin turkkilaiset eivät halunneet muuttaa. Kirjassa on pakolaisuuteen liittyviä haastatteluja. Viimeiset, Syyrian tilanteeseen liittyvät, ovat kesältä 2015. Itsekin näin Syyrian pakolaisia muutama viikko sitten Konyassa. Kerjäläiset olivat sielläkin moskeijoiden liepeillä kuten Paakkisen tekstissäkin kerrotaan.

Kirjassa pohditaan muun muassa äidin merkittävää roolia perheessä, lasten hankintaa ja poikien ympärileikkausta, jota juhlitaan usein näyttävästi. Nämä ovat asioita, jotka ovat vahvaa perinnettä. Sitä ei kyseenalaisteta. Anopin vahva rooli voi tulla yllätyksenä turkkilaisen kanssa avioituvalle. Äidit jäävät lapsen syntymän jälkeen useimmiten kotiin. Työpäivät ovat pitkiä, eikä lapsille ole Suomen tapaan päivähoitopaikkoja. Turkin väestöstä puolet on alle 30-vuotiaita. Silti maan johto on huolissaan synnytysten määrästä. Lapsettomien ja yksihuoltajien asema voi olla vaikea. Avioeroihin ja uusperheisiin ei ole totuttu.

Yllättävää on pomon rooli firmassa. Se on hyvin autoritaarinen. Johtajan pitää olla vahva, eikä erehtyä myöntämään virheitään säilyttäkseen alaistensa kunnioituksen. Johtaja on aina käytettävissä, eikä ehdi lomailemaan. Hänen kuuluu osallistua alaistensa perhetapahtumiin. Turkkilaiset ovat taitavia verkostoitumaan. Henkilökohtaisia suhteita pidetään tärkeänä. Perheen käsite on ydinperhettä laajempi.

Ahkeruus ja palvelukulttuuri ovat Turkissa omaa luokkaansa. Talonmies saattaa käydä kaupassa kokonaisen kerrostalon asukkaiden puolesta. Hyvästä palvelusta mekin olemme saaneet nauttia Turkin vieraina. Paikalliset ovat myös tottuneet tähän, eivätkä tyydy vähään. Kilpalu on kovaa, eikä kauppias halua menettää asiakkaitaan; ´asiakas on aina oikeassa´.

Politiikkaa kirjassa käsitellään varoen. Toimittajia syytetään Turkissa helposti presidentin halventamisesta. Tästä on ilmeisesti lakikin olemassa. Turkin isä, Kemal Ataturk kuuluu samaan joukkoon. Hänen patsaitaan ja kuviaan näkee kaikkialla. Myös armenialaisten kansanmurhasta puhuminen tai kirjoittaminen tällä nimikkeellä kuuluu varottaviin asioihin. Ainakin nobelkirjailija Orhan Pamuk ja suosittu nuoren polven kirjoittaja Elif Shafak, ovat olleet syytettyinä jälkimmäisestä.

Kirjoittajaa kiinnostaa Bysantin historia. Olen ihmetellyt missä ovat keisarin palatsin jäännökset Istanbulin vanhassa kaupungissa, Sultan Ahmetilla. Matkaoppaastani ei löydy tästä mainintoja. Reeta Paakkinen on tehnyt useita kävelyretkiä vanhan kaupungin alueella onnistuen löytämään muun muassa erään kahvilan takahuoneesta aukon tunneliin, jonka kautta on päässyt näkemään joitakin vanhoja palatsin rakenteita. Palatsin yhteydessä on ilmeisesti ollut laaja tunneleiden verkosto, jossa keisari on voinut liikkua turvallisesti ilman laajaa saattuetta. Paljon nähtävää ei taida enää olla, jollei päältä pureta nykyistä kaupunkia. Palatsin aluetta on ollut peräti 10 hehtaaria.

Waltari mainitsee kirjassaan Matkalla Istanbuliin (1948) erityisesti venetsialaisten 1200-luvulla Hippodromin (Sininen moskeija on rakennettu sen päälle) laidalta  ryöstämät Lysippoksen hevoset, jotka ryöstösaaliina koristavat Pyhän Markuksen toria Venetsiassa. Lysippos oli Aleksanteri Suuren hovin kuvanveistäjä. Silloinen Konstantinopolin ryöstö on kirjoittajan haastatteleman turkkilaisen Bysantin historian professorin mukaan kestänyt vuosikymmeniä, eikä Itä-Rooman valtakeskus toipunut tästä enää entiseen loistoonsa. Kaupungin osmaniarmeijansa avulla yli 200 vuotta myöhemmin (1453) valloittanut Mehmed II oli ilmeisen pettynyt näkemäänsä.

Mehmed II rakensi Konstantinopolin valloitusta tukemaan linnoituksen. Kirjan kuvassa todetaan, että se on rakennettu Bosporin Euroopan puoleiselle rannalle. Bosporin risteilyllä huomasin linnoitusta olevan myös Aasian puoleisella rannalla. Tietääkseni tarkoitus oli tarvittaessa sulkea salmi kettingeillä. Linnoituksesta ei ollut edes mainintaa näkemässäni Bosporinristeilyn esitteessä.

Reeta Paakkinen on ollut ilmeisen ahkera Turkin kielen opiskelija ja selvittää tarkkaan Turkin tasavallan 1923 perustaneen Ataturkin kieliuudistuksen. Osmaneilla on ollut oma kieli, jota vain harva enää osaa. Näin ollen tuon imperiumin asiakirjat eivät avaudu. Turkkiin mieltynyt New York Timesin kirjeenvaihtaja Stephen Kinzer (Crescent & Star; Turkey Between Two Worlds, 2008) kehoitti Turkkia tekemään avoimesti tiliä menneisyytensä kanssa. Hän ilmiselvästi tarkoitti muun muassa vuoden 1915 armenialaiskysymystä. Mutta miten kansalaiset voisivat sen tehdä jos eivät ymmärrä asiakirjojen kieltä? Erdogan on ehdottanut osmanin kielen opiskelua pakolliseksi kaikissa kouluissa. Toisaalta olisiko Turkin kehityksen kannalta edullisempaa hyvä englannin kielen taito? Konyassa äskettäin totesimme nuorten englannin osaamisen olevan olematonta.

Myös ajanlasku uudistettiin. Hautausmailla voi ihmetellä jonkun syntymistä 1200-luvulla, mutta kuolinvuosi onkin 1900-luvulla. Osmanit aloittivat ajanlaskun Muhammadin pakenemisesta Mekasta 600-luvun alussa. Nyt Ataturkin määräyksestä tuokin laskutapa joutui romukoppaan. Kaikista näistä tasavallan perustamiseen liittyvistä valtavista uudistuksista on kirjassa tarkka kuvaus.

Kirjasta löytyy paljon mieenkiintoisia teemoja, joita en ole ottanut tässä esille. Lukekaan ihmeessä itse. Minua ja muitakin Alanyasta loma-asunnon ostaneita askarruttaa Turkin huono imago. Reetan mielestä tämä on alkanut kirjasta ja kulttimaineen saaneesta elokuvasta Keskiyön pikajuna, joka kertoo huumetuomion saaneen amerikkalaisen hipin vankilakokemuksista. Reeta Paakkinen on nähnyt niin paljon vaivaa, että on etsinyt käsiinsä päähenkilön kanssa samassa vankilassa olleen ruotsalaisen. Hänet siirrettiin myöhemmin Turkista ruotsalaiseen vankilaan, jossa hänen mielestään olot olivat paljon turkkilaista vankilaa vaikeammat. Kirjan kirjoittaja on käynyt myöhemmin pyytämässä anteeksi Turkin valtiolta. Sitäpaitsi elokuva ei pysytellyt kirjan tekstissä vaan teki sensaatiohakuisesti siitä ihan oman juttunsa.
Näiden sankareiden Sultan Ahmetilla olleessa vankilassa on nykyisin Four Seasons hotelli.

Turkin tulevaisuus herättää paljon kysymyksiä ennenkaikkea liittyen Syyrian kohtaloon. Myös uskonnollisuuden rooli on yhteiskunnassa vahvistumassa. Osa on alkanut muistella suuruuden aikaa - osmanien imperiumia. Vastauksia voimme vain jäädä odottamaan. Sillä välin aiomme edelleen nauttia Alanyan auringosta, merestä, puhtaasta ilmasta, kauniista vuoristonäkymistä, torin antimista, retkistä keväisille, yrttien tuoksuisille ja kukkiville vuorille vuohilaumoineen ja automatkoista historiallisille paikoille ja - ennenkaikkea ystävällisten turkkilaisten vieraanvaraisuudesta. Pahoittelin kerran porttivahdillemme, Mehmetille, että olen joutunut niin usein häntä vaivaamaan. Mehmet kumarsi oikea käsi sydämen päällä ja sanoi ´te olette vieraitamme, haluamme teidän viihtyvän´.

Reeta Paakkinen on perehtynyt monipuolisesti Turkin asioihin. Teksti on kiihkotonta, ulkopuolisen ja samalla sisällä olevan tarkkaa havainnointia. Siteeraukset ovat tasapuolisesti puolesta ja vastaan voimakkaita tunteita ja mielipiteitä herättävistä aiheista. Hyvänä esimerkkinä tästä on kirjan lopussa käyty tuore keskustelu naisen asemasta liittyen pariin tänä vuonna sattuneeseen ja kuolemaan johtaneeseen raiskaukseen. Tulkintaan laajasta koko kansan herättäneestä keskustelusta liittyy toivon pilkahdus naisen aseman parantumisesta Turkissa. Toisaalta aivan kirjan lopussa jäi sellainen vaikutelma, että kirjoittaja ei itse pidä naisen asemaa Turkissa erityisen huonona tai ainakin ulkopuolisten mielipiteet tästä asiasta ärsyttävät. Korjattavaa on kaikissa maissa.

Atena Kustannus Oy:n julkaisussa on lähteineen yli 400 tekstisivua ja 22 kuvasivua.