Turkkilainen vuoristokylä - aikamatkalla menneisyyteen

Once upon a time... Näin sadut alkavat, mutta tämä onkin totta. Missä muualla voit ajaa hetkessä viehättävästä lomakaupungista vuoristoon aikamatkalle - kokemaan sitä miten ennen elettiin ja palata taas moderniin kaupunkiin kaikkien mahdollisten palveluiden äärelle.
On perjantai - muslimien tärkein rukouspäivä; päivä jolloin monet menevät moskeijaan rukoilemaan. Me ajoimme kalahalliin. Kohta edessämme on lautasellinen herkullisia friteerattuja pikkukaloja; osalla Mustanmeren hamsia. Minä oletin syöväni ´red mullet´ kaloja, joiden nimi suomeksi on yllättäen keltajuovamullo. Nämä jäivät mieleeni brittikokki Rick Steinin Turkin reissulta. Jokatapauksessa erittäin rapeita, herkullisia pyrstöineen ja päineen kaikkineen.

Nyt kun auto on vuokrattu pitää päästä retkelle. Mihinkäs muualle kuin lähivuoristoon. Myrsky on hiljalleen laantumassa. Eikä lunta ole vielä satanut ainakaan täällä. Olin aamulla lukenut kylästä nimeltä Mahmutseydi, jossa on paikallisten arvostama 1200-luvulla rakennettu moskeija. Alanyan yläpuolella olevat kylät ovat aikanaan olleet tärkeitä seudulla elämisen edellytyksille. Siellä on varmaankin ollut turvallisempaa asua kuin alhaalla rannikolla, jonne merirosvot helposti hyökkäilivät.

Tie kiemurtelee vuoristoa ylös ja muuttuu yllättävästi parempikuntoiseksi mitä ylemmäs ajetaan. Yleensä on päinvastoin. Lopulta laskeudumme hieman alaspäin ohittaen useita tilanpuutteessa nauhamaisesti molemmin puolin tiehen kiinni rakennettuja taloja. Nurkan takaa putkahtaa esille aukio ja moskeija jonka seinässä on rakentamisen ajankohta. Siitä tiedämme olevamme perillä.

Ruuhkaa ei ole. Hiljaisuus ja vanhat puut puhuttelevat. Aukion laidalla istuu muutamia ukkoja. Katselemme uteliaina moskeijaa. Pian ryhmästä erkaantuu nuori mies, joka ryhtyy oppaaksemme. Ihailemme melkein moskeijassa kiinni olevaa yli 700-vuotiasta, hulppeaa tuijaa. Kiipeämme ulkoportaita toiseen kerrokseen odottelemaan rukoushetken päättymistä. Tasanteelta on vaikuttava näkymä Alanyan kaupunkiin saakka.

Kengät pois ja naisille huivi päähän. Olemme parvella, naisten rukouspaikalla. Yli 700-vuotiasta rakennusta on tietenkin uudistettu useita kertoja, mutta lakatulta vaikuttava kaunis puukatto on alkuperäinen. Luen telineessä olevaa posteria, jossa selostetaan islamin syntyä. Erityisesti korostetaan sitä, että koraanin tekstiä ei missään vaiheessa ole piiruakaan muutettu siitä mitä enkeli Gabriel Allahin lähettiläänä on 30 vuoden aikana Muhammadille sanellut. Seinäkirjoituksissa Jeesuskin on mainittu yhtenä profeettana, ei jumalan poikana kuten kristityillä.

Aukiolla puhaltaa kylmä tuuli. Kuivuneet lehdet kahisevat, mutta ovat vielä osittain puissa. Syksy antaa merkkejä itsestään vai pitäisikö sanoa jo talven kurottavan oven takana. Nyt kuuma tee sopisi lämmittämään viluista neljän hengen seuruettamme. Tätä toivettamme noudatetaan.

Jälleen ryhmästä irrottautuu, nyt hieman iäkkäämpi mies. Aukion reunalla on vaatimaton puurakennus. Menemme hänen perässään kutsun ymmärtäneenä kapeita portaita toiseen kerrokseen. Tulemme tupaan, jonka keskellä on puolilämmin puukamiina. Ukko alkaa puuhailla melkein yksikätisenä. Toisessa on vain yksi sormi. Tapaturma on vaatinut veronsa. Teetä valmistetaan pitkän kaavan mukaan. Melkein kuin olisi japanilaisessa teehuoneessa. Yllättävän monimutkaisen puuhailun jälkeen edessämme höyryää tulppaanilasissa kahden sokeripalan kera turkkilainen tee.
Kun kerran pannu on kuumana voi sitä tarjota isommallekin joukolle. Neljä kylän miestä saapuu myös nauttimaan tarjoilusta. Huoneen perällä on puinen penkki, jossa isäntämme kertoo nukkuvansa.

Yksinkertainen elämä tuo mieleen oman lapsuuteni maalaisympäristön. Palaan ajatuksissani hetkeksi vuosikymmenten taakse. Pohdimme yhdessä millaista olisi asua täällä kokeeksi vaikka kuukausi, mutta ei ehkä talvella kuitenkaan. Oppisi varmaan turkin kieltä kun muuta viihdykettä ei olisi tarjolla. Romanttiset haaveet kariutuvat kun palatessamme näen pienen ukon kantavan hyvin kumarassa selässään valtavaa risukasaa. Polttopuita omaan kaminaansa, jotta jotenkin pärjäisi kylmyydessä. Elämä on täällä vuoristossa taatusti ankarampaa kuin kaupungissa ainakin talvella.

Meille tämän piipahdus ystävälliseen turkkilaiseen kylään toi hyvän mielen ja herätti monia ajatuksia siitä mikä elämässä on loppujen lopuksia tärkeää ja tavoiteltavaa.

Kylä näyttää kuuluvan nyt Alanyan kaupunkiin kylteistä päätellen. Luultavasti hyvä tiekin on rakennettu äskettäin kaupungin toimesta. Se tuo myös uteliaita. Nyt olimme ainoat, mutta kesällä täällä saattaa piipahdella enemmänkin matkailijoita. Näin tämäkin vuosisatoja omassa rauhassaan uinunut paikka menettää juuri sen mitä varten sinne on mielekästä kiivetä; nimittäin kadonnutta aikaa etsimään (ala Marcel Proust).

Kurpitsoita

Yli 700-vuotias tuija moskeijan vieressä.

Odottelemme ylätasanteella pääsyä moskeijaan

Kaukana siintelee Alanyan kaupunki. Maantietä matkaa on 40km.

Teetä odotellessa

                       

Vilkas keskustelu on käynnissä

Teehuoneen keskellä näkyy peltinen kamina. Takana yhdistetty vierassohva/isännän sänky.

Bozburun - turkkilaisten guletveneiden kotisatama

Vielä on tyyntä, mutta läntinen taivas enteilee myrskyä.

Marmariksesta länteen kurottaa pitkä niemi, joka haarautuu lopulta kahdeksi; eteläisen tie päättyy Bozburuun ja pohjoisemman haaran Datcaan. Jälkimmäisen kärjessä on Knidos. Siellä on sijainnut 300-luvulla eaa rakennettu Afroditen temppeli. Bozburuun matkaoppaani kirjoittaja ei ole vaivautunut. Siispä sinne. Navigaattorin mukaan ajomatkaa Alanyasta kertyy yli 500km; aika-arvio on yli seitsemän tuntia. Sääennuste hieman arvelutti. Huonolla säällä vuoristossa ajaminen voi tuottaa ikäviä yllätyksiä. Mutta. Olihan syntymäpäivää päästävä pakoon jonnekin syrjäiseen, toivottavasti kauniiseen rantapaikkaan.

Sunnuntaina oli Alanyassa vielä ukkossateita, mutta maanantain pilvipouta on jo erinomainen matkatoveri. Antalyan ohittaminen sujuu mukavasti pitkin uutta ohitustietä. Erkanemme rantatieltä vuoristoon kohti Korkutelia. Jatkamme erinomaisessa kunnossa olevaa kaksikaistaista ylös ja alas kiemurtelevaa tietä kohti rannikkoa. Ylätasankojen avarat, syksyn ruskeat, vuorten kehystämät peltomaisemat ja pylväshaapojen ruska, ovat huikaisevan kauniita. Liikennettä on vähän. Ajaminen ei väsytä. Vähitellen oppii ottamaan riittävästi vauhtia pitkiin nousuihin. Vuokratun fiatin moottorin tehot eivät muuten riitä sujuvaan etenemiseen. Tulemme lähelle merta Göcekin purjehduskeskuksessa, jossa vierailimme viisi vuotta sitten. Siellä on peräti kuusi satamaa piilossa katseilta. Vain mastojen huiput pilkottavat tielle. Pääreitiltä poiketaan Marmarikseen laskeutuvaa edelleen hyväkuntoista tietä. Se ohitetaan sujuvasti. Bozburuun ajettaessa tie muuttuu kapeaksi. Ohitamme useita kauniita lahtia venenäkymineen. Matkaväsymys alkaa painaa. Vihdoin olemme pienessä kylässä, josta emme entuudestaan tiedä mitään.

Booking. com:sta varaamamme Melissa hotelli löytyy helposti. Kapea katu myötäilee rantaa. Talot ovat aivan vuoren jyrkänteeseen liimattuja. Toisella puolella meri on melkein kosketusetäisyydellä. Omistajan poika näkyy odottavan. Olemme ainoat vieraat täällä ja ehkä koko kylässä. Sesonki on loppunut kertarysäyksellä pari päivää aikaisemmin. Saamme parhaan huoneen. Edessä muutaman metrin päässä parvekkeeltamme keinuu kaunis, pitkälinjainen Melissa hotellin gulet. Myöhemmin saimme tietää veneessä olevan kuusi kahden hengen hyttiä. Perheen pää toimii kipparina. Miehistö on nyt lomautettuna. Äiti ja hieman englantia puhuva poika hoitavat kymmenen huoneen hotellia.

Kylä onkin mainio satamapaikka. Ranta on täynnä guletteja. Suurimpiin mahtuu 16 henkeä ja viisi miehistön jäsentä. Tämä pieni kylä osoittautuu paikaksi johon veneturisteja tuodaan Dalamanin lentokentältä viikon parin purjehduksille. Viikon risteilyn hinta on noin 1000 euroa henkeä kohti jos ryhmä täyttää koko veneen. Lentokentältä on matkaa pari tuntia. Majoittuminen tapahtuu suoraan veneeseen. Hotelleja kylässä on vähän.
Puuveneinä hyvin hoidetut guletit ovat kauniita. Joillakin voi sopivassa tuulessa hieman purjehtia. Leveinä ja raskaina ne liikkuvat pääosin moottorilla. Nähtyäni veneiden määrän oletan ankkuripaikoissa olevan kesällä ahdasta. Lisäksi olen kuullut purjehtijoiden valittavan guletkippareiden vievän parhaat paikat. Turkin rannikko tällä alueella kiinnostaa myös suomalaisia purjehtijoita. Guletveneitä myös rakennetaan Bozburussa. Suurimmat ovat 18 metrisiä.

Pitkän ajomatkan jälkeen saamme nauttia yhdessä kylän muutamasta ravintolasta parhaasta kalamarisateriasta mitä koskaan olemme saaneet. Tuoreena ja nyt hyvin valmistettuna ne ovat erinomaisen maukkaita. Kalamaris tai Kalmari on mustekala (squid), jolla on 10 lonkeroa. Kahdeksan on lyhyitä, kaksi pitkää, joilla otus saalistaa. Tämä herkku tarjotaan yleensä paneroituina renkaina, joita näkee pakastealtaissa meidänkin lähikaupassa Alanyassa.
Kalkanissa olemme saaneet myös erinomaista täytettyä kalamarista. Pussimaiseen vartaloon mahtuu mukavasti herkullisia aineksia maun mukaan. Perhehotellimme poika kertoi saaneensa äskettäin jopa parikiloisen laiturin edestä. Niitä on täällä runsaasti. Minäkin näin pari. Ne olivat noin kymmensenttisiä eli sen kokoisia, joita kalatoreilla näkee. Niitä on helppo pyydystää yöllä valon avulla.

Seuraavana aamuna pulahdamme virkistävään mereen. Laiturilta on helppo pääsy syvään veteen. Vesi on aavistuksen viileämpää kuin Alanyassa, mutta hyvin kirkasta. Lahti on hyvin suojainen, eikä aallokko nosta pohjan lietettä vettä samentamaan. Emme näe missään aamiaishuonetta. Ei tarvita. Puoliyhdeksän maissa ilmestyy laiturille liinalla peitetty pieni pöytä ja kaksi tuolia. Kohta edessämme on herkullinen kattaus turkkilaisia herkkuja, lämmintä leipää ja juuri puristettua appelsiinimehua. Aurinko nousee parahiksi jyrkkien vuoren seinämien takaa. On täysin tyyntä. Vieressä vesi liplattaa hiljaa veneen kylkeen. Voisiko päivä tämän paremmin alkaa. Onni ei tule elämässä kaatosateena vaan pieninä kultahippuina. Ne kannattaa kerätä visusti talteen. Nyt oli niiden aika.

Alkaa näyttää siltä, että toivottua meriretkeä ei järjesty. Satama on kertakaikkiaan hiljentynyt. Saamme hotellista vinkin. Läheltä löytyy pieni gulet, jonka vahti, soitettuaan omistajalle, lupaa pienen tinkimisen jälkeen kohtuuhintaan päiväristeilyn lounaineen. Valinta on onnistunut. Kättelemme hetken odottelun jälkeen kipparin öljyn mustaamia käsiä hieman kauhistellen. Oikeastaan koko mies oli hieman mustan öljyn peitossa. Hänen puosunsa tai oikeastaan partneri osoittautuu jonkun hotellin ammattikokiksi. Siitä saamme myöhemmin vakuuttavan näytteen. Lounas ei ollut mitään pikaruokaa vaan sitä valmisteltiin toista tuntia. Ymmärsin miehillä olevan useita isompia guletteja, joita seilaa laajalla alueella tätä rannikkoa kesällä. Kiusana on kannattavuuden heikentyminen öljyn sekä tarvittavien materiaalien hinnan noustua kohtuuttomasti. Kesällä asiakkaina on eniten turkkilaisia. Pohjoismaalaiset loistavat poissaolollaan. Meiltä kysytään syytä. Oikeastaan mitään syytä ei ole, mutta tiedotusvälineet ovat tehneet tehtävänsä.

Ajamme kauniiseen lahteen jonka vesi on voimakkaan sinertävänvihreää. Ilmeisesti kallioseinämissä on paljon kalkkia. Snorkkelit päähän ja veteen. Huomaamme pikaveneen suuntaavan tänne ja poistuvan saman tien. Emme kiinnitä siihen sen enempää huomiota. Kauempana on ankkurissa yksi katamaraani. Muuten on hiljaista. Voin vain kuvitella millainen tungos täällä olisi kesä-heinäkuussa.

Kuivattelemme hetken etukannella. Kohta kuuluu kutsu teelle. Pöytään ilmestyy pieni kakku kynttilöineen. Nauhuri päälle ja miehistö laulaa. Ei muuta kuin puhaltamaan kynttilöitä. Normaalioloissa olisin vaivaantunut, mutta yllätys on täydellinen. Irma on jossain vaiheessa matkan aikana paljastanut salaisuuden. Kakku tuotiin pikaveneellä satamasta. Näin Turkissa huolehditaan vieraista.

Taivas menee pilveen ja alkaa hieman sataa. Veteen ei enää huvita mennä. Lounaalla pääruokana on grillattua kalaa (cipuraa); lisäksi pastaa pitkän kaavan mukaan keitetyn kastikkeen kera ja itse tehtyä maukasta perunasalaattia ja tietenkin teetä.

Iltapäivällä kierretään vielä vuonomaisia kauniita lahtia. Ihmettelemme uskomattoman jyrkillä kallioilla kiipeileviä vuohia. Nämä vuorten kätkemät lahdet ja niiden veden väri on kauneinta merimaisemaa mitä täällä olemme nähneet. Kallioseinämät ovat karuja, piikkisten kellertävien pensaiden värittämiä. Olen joskus läheltä katsonut ja ihmetellyt miten vuohet pystyvät näiden lehtiä syömään.
Lentokalat tekevät keulan edessä jopa parikymmenmetrisiä liitoja.

Satamaan saapuessa huomaamme Melissan guletin olevan liikkeessä kohti lahden pohjukkaa. Sitä ollaan viemässä turvaan myrskyltä. Muut veneet ovat sivummalla ja ehkä enemmän suojassa. Näyttää siltä, että ennustettu myrsky on tosiaan tulossa. Olisi aika tylsää odotella sen laantumista täällä vailla mitään mielenkiintoista tekemistä. Päätämme lähteä aamulla Fethiyeen. Asuimme viisi vuotta sitten tyylikkäässä Alesta Yacht - hotellissa. Bookingin mukaan se on täynnä. Soitin hotelliin ja huone merinäköalalla järjestyi pariksi yöksi. Sääennusteen mukaan myrsky olisi sen jälkeen ohi Alanyassakin. Paluumatka lyhenisi pari tuntia.

Seuraavana aamuna ajoimme melkoisessa kaatosateessa ja tuulessa pari tuntia. Alestaan saavuttaessa oli onneksi lyhyt tauko. Pääsimme kuivana sisään. Alestan ravintola on ylhäällä viidennessä kerroksessa. Illalla katselimme sieltä turvallisin mielin lasiseinään ja katolle ropisevaa sadetta sekä jatkuvaa salamointia vuorten päällä. Aamiaisella yllätti iso joukko äänekkäitä kiinalaisia. Helmikuisen Japanin matkan aikana opin erottamaan heidät hillityistä japanilaisista. Seuraavana aamuna tämä iso ryhmä oli poistunut ja tilalla oli pienempi joukko kiinalaisia. Viisi vuotta sitten olimme täälläkin marraskuun alussa lähes ainoat vieraat.

Fethiyen lahti on valtava. Rantaa kiertää kilometrikaupalla kävelykatu. Sateen jälkeen puhalsi voimakas tuuli. Hotellimme edessä on isoja guletteja, mutta täällä kävelyreitin varrella, vähemmän suojaisessa paikassa lukuisia pieniä keikkuvia kalastajien ja vapaa-ajan veneitä. Toisessa suunnassa, lahden pohjukassa, Eke-marinassa on satoja metrejä laitureita täynnä purjeveneitä. Tiedän Pekka Koskenkylän viettäneen Fethiyen lahdella yhden talven ankkurissa. Pekka perusti aikoinaan Nautorin, joka rakentaa maineikkaita Swan purjeveneitä. Hän siirtyi sitten Thaimaan vesille samoihin hommiin. Käsityö oli siellä halvempaa. Lopuksi mies rakennutti itselleen ison moottorijahdin. Laittoi Hesariin vaimonhakuilmoituksen.TV:stä tuttu Pirkkovaimo vastasi ja on kirjoittanut heidän yhteisistä purjehduksistaan useita kirjoja.

Olemme syksyisin ajelleet useana vuonna autolla Alanyasta tänne Turkin länsirannikolle - purjehtijoiden paratiisiin, mutta tyytyneet päiväristeilyihin. Omat purjehdusvuodet ovat takanapäin. Ilmasto ja näkymät ovat lännessä erilaiset. Syksy sumuisine aamuineen tulee aikaisemmin. Alanyan avara, lämmin laakso tervehtii meitä kotiin tulijoita loppuviikosta. Myrsky on taas kerran ohi.  Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta.

Näkymä Melissan parvekkeelta

Pieni perhehotelli Melissa Bozburun tunnin ajomatkan päässä Marmariksesta länteen

Aamiainen laiturilla. Takana Melissan kaunis gulet.

Tämän kippari suostui viemään meidät päiväretkelle.

Pieni Bozburun kylä on jäämässä taakse. Puosu vetää uistinta perässä.

Tuonne mennään snorklaamaan.

Synttärikakku jälkitoimituksena

Veden erikoinen väri

Näkymä Alesta Yacht hotellimme parvekkeelta Fethiyen lahdelle

Näkymä Alestan aamiaishuoneesta. Vasemmalle jää valtava purjeveneiden armada.

Veneitä riittää. Näkymä purjevenelaiturien suuntaan.

Lounaalla Alestan ravintolassa

Tyylikäs hotellimme. Kuva on viiden vuoden takaa. Täällä vaalitaan ekologisuutta.
Palvelu ja siisteys on huippua.

Seychelles - matkakertomus maaliskuulta 2000

Tervetuloa veteen!

Seychellesin pääsaaren Mahen maisemaa

Intian valtameressä Afrikan itärannikolla on saariryhmä johon matkustimme aikoinaan kahden viikon lomalle. Siivotessa löysin paperille kirjoittamani matkakertomuksen, jonka kopioin nyt tähän.

Taustaa. Intian niemimaan siirryttyä nykyiselle paikalleen hiukan rypistäen edessä olevaa mannerta (Himalaja) jäi noin Ranskan kokoiselle alueelle joukko saaria, jotka muodostavat nykyisen itsenäisen 70.000 asukkaan Seychellesin valtion. Pääsaaret ovat paikoin koralliriuttojen ympäröimiä graniittisaaria. Näitä on noin 40; kauempana olevia korallisaaria noin 70. Näistä suurin Alhabran atolli on pinta-alaltaan 75 neliökilometriä. Siellä pesii yli 10.000 jättiläiskilpikonnaa, joita on sen lisäksi vain Galapagos-saarilla. Näimme ja valokuvasimme muutamia Cousine-saarella. Vanhin on Guinnesin ennätyskirjaan päässyt 200-vuotias Esmeralda. Aldabraan turistit eivät pääse. Vaaditaan erikoislupa.  Matkan aikana näin lehtiuutisen, jonka mukaan atolliin oli purjehtinyt yhdestä sen kolmesta aukosta 13 metrinen valas. Valaat ovat käyneet alueella harvinaisiksi.

Hallinto. Saaret ovat kuuluneet sekä briteille, että ranskalaisille. Ranskalainen juristi Rene kaappasi vallan verettömässä vallankumouksessa 1977, mutta tuli 1992 valituksi myös laillisesti presidentiksi kansainyhteisön valvomissa vaaleissa. Saariryhmän demokratisoitumista, kauppaa, koulutusta ja terveydenhuoltoa pidetään mallina muille Afrikan valtioille. Esikouluun voi mennä jo 31/2-vuotiaana. Ennen vallankaappausta saarten johto veljeili lähinnä brittien ja ranskalaisen jetsetin kanssa. Käytännössä väestö puhuu paremmin ranskaa kuin englantia.

Linnut, kasvit ja merielämä. Kauniiden rantojen ohelle nämä ovat syyt matkustaa tänne. Nyt muuttolintuja ei ollut paikalla. Saarella pesii 11 sellaista lajia, joita ei tapaa missään muualla. Kasveista erikoisin on Coco-de-Meer palmu, joka kasvaa Praslinin saarella Vallee de Mai laaksossa. Sen pähkinä painaa jopa 20kg ja on maailman suurin siemen. Ensimmäinen pähkinä löydettiin Malediiveilta rantaan ajautuneena ja luultiin, että sen on tuottanut joku meressä kasvanut puu. Siitä nimi. Suurimmat elämykset ovat pinnan alla. Korallien päällä sukelteleminen tarjoaa huikean näkymän monenvärisine kaloineen. Kilpikonnia ja rauskuja näimme myös. Laitesukeltajille on on runsaasti retkiä. Hait, barrakudat ja voimakkaat merivirrat voivat yllättää. Iltaisin ilmatilan valtasivat koiralepakot, joiden siipien väli on metrin luokkaa. Ne ovat hyvin rähiseviä nisäkkäitä, joiden keskinäinen torailu häiritsi muuten rauhallista iltaa.

Oma matka. Lensimme Pariisin kautta pääsaarelle (Mahe 10x27km). Kahta ensimmäistä päivää rasitti matkalaukkuni katoaminen. Lisäksi Mosambikia koitellut sykloni piiskasi myös tätä aluetta. Vettä tuli kuin painepesurista pari päivää. Senkin jälkeen vähintään kuuro päivässä. Odottelimme sääolojen takia jatkolentoa Praslinille (5x10km). Lopulta jatkoimme matkaa sadekuurojen lomassa 20-paikkaisella Twin Otter potkurikoneella. Niillä pystyy laskeutumaan hyvin pienelle kiitoradalle ja lentämään näinollen 5-6 pikkusaarelle. Käytössä on myös helikopteri- ja veneyhteyksiä, mutta ei myöhemmin Malediiveilla tutuksi tulleita vesitasokoneita.

Rankkasateen jäljilta meitä odottava La Reserve hotellin alue oli veden vallassa. Väsyneille (14t ilmassa + odotukset) matkalaisille oli varattu siirtomaatyylinen Villa ilmastoituine huoneineen, pylvässänkyineen, isoine parvekkeineen ja kylpyhuoneineen. Asuimme siellä viisi vuorokautta kuten siirtomaaherrat aikoinaan kokkien valmistaessa seitsemän ruokalajin illallista; erilaisia kasviksia, hedelmiä, kalaa, lihaa ym. Tuloiltana tuijotimme omituista näkyä parvekkeelta. Edessä  oli puu, jossa näytti roikkuvan valtava määrä otuksia, jotka aamulla  varmistuivat valtaviksi lepakoiksi, jollaisia emme koskaan olleet nähneet.

Praslinilla teimme kolme retkeä. 1) Valle de Maihin katsomaan Coco-de-Meer palmuja, joista edellä kerroin. Näimme myös ´Black Parrot´- lintuja eli mustia papukaijoja, joita ei ole missään muualla. Aina niitä ei pääse näkemään. Ovat arkoja. Onneksemme innostunut oppaamme huomasi puun latvassa aterioimassa olevat kolme lintua.

2) Toinen retki suuntautui pikaveneellä Cousine-saarelle, joka on pieni lintusaari. Sen ympäri käveltiin oppaan kanssa tunnissa. Linnut eivät pelkää ihmisiä, joten niiden kuvaaminen läheltä onnistuu. Paikalla oli vain siellä pysyvästi asuvat lajit. Voi vain kuvitella minkälainen asuntopula koittaa muuttolintujen saapuessa. Saarella on myös muutamia jättiläismäisiä maakilpikonnia. Myrkyllisiä eläimiä ei ole. Kävellä voi turvallisesti paljain jaloin kokien Robinson Crusoe-tunnelmaa.

3) Teimme veneretken pienen Coco-saaren edustalle moottoripurjehtijalla. Siellä odotti hienoin näkemämme merenalainen maailma. Silloin Malediivien koralliriutat olivat vielä näkemättä. Barbecue nautittiin Sister-saarella. Sen toisella puolella oli häikäisevän upea valkohiekkainen ranta, jota mainingit huutoivat suoraan avomereltä. Edessä joskus ollut koralliriutta oli kulunut osittain pois muuttuen ajan saatossa hiekaksi. Saaren edustalle oli ankkuroinut katamariinityyppisiä matalakölisiä purjeveneitä. Nekin joutuivat jäämään useiden satojen metrien päähän rannasta riutan takia. Voimakkaampien maininkien puolella saarta olisi syvempää, mutta aallokon takia leppoisa ankurointi ei olisi mahdollista. Vene-lehti teki 1999 lukijapurjehduksen  ko. alueelle.

Vaikka elimme loisteliaissa oloissa oli mukava lähteä toiseen kohteeseen takaisin pääsaarelle. Juuri se huvila, joka osui majoituspaikaksemme Praslinilla on sittemmin tullut vastaan matkailumainoksissa. Mahelta olimme tarkoituksella valinneet vaatimattomamman hotellin matkan kustannusten uhatessa nousta muuten kipurajalle. Asuminen on riippumatta hotellin tasosta huomattavasti kalliimpaa pienemmillä saarilla. Tämä hieman ränsistynyt Auberge Club hotelli purettiin pian matkamme jälkeen. Uusi kompleksi olisi sitten ollutkin paljon kalliimpi. Praslinilla saaren rannat olivat matalia, eikä snorklailu ollut mahdollista. Olin etukäteen selvittänyt, että hotellin edessä olisi nyt syvää vettä ja hyvät sukellusmaisemat kuten olikin.

Vuokraamallamme Jeepillä retkeilimme vasemman puoleiseen liikenteeseen totutellen eri puolille saarta. Vuoristoisen saaren keskellä näimme tee- ja kahviviljelmiä. Uimme eri poukamissa ja istuskelimme hiekkapohjaisissa rantaravintoloissa. Jokapuolella oli väljää ja hiljaista vuosittaisten turistien määrän ollessa vain noin 100.000. Ihmiset olivat aidosti ystävällisiä. Komeimpia olivat mielestäni luullakseni Masai-heimoon kuuluvat pitkät afrikkalaiset. Seychelles on rotujen sekamelska. Afrikan heimojen ja valkoihoisten lisäksi siellä on ainakin intialaisia ja kiinalaisia. Turisteista enemmistö on ranskalaisia. Saaret on suosittu, mutta kallis häämatkojen kohde. Suosituinta on ´island hopping´eli retkeily asuen eri saarilla. Esimerkiksi Bird-saari on vain 1/2x1km, mutta siellä on silti nurmikenttäinen kiitorata ja 30-paikkainen bungalow-hotelli. Näihin saariin mahtuu myös valtava määrä lintuja ja kilpikonnia. Lähtömme myöhästyi vuorokaudella ja asuimme lopuksi lentoyhtiön laskuun saaren parhaimmassa hotellissa. Se, että vierailimme afrikkalaiseksi valtioksi melko järjestäytyneissä oloissa todistaa se seikka, että sain pääsaaren Victoriassa melkein heti parkkisakon. Sen kiirehdin maksamaan saman tien, jotta se ei muodostuisi esteeksi maasta poistumiselle.

Epilogi. Näin kirjoitin silloin. Käytyämme useammassa trooppisessa saaressa eri matkoilla huomaan niiden samankaltaisuuden. Luonto ei loppujen lopuksi ole yleiskuvaltaan kovin kaunista, koska valtava runsaus hukuttaa yksityiskohdat. Toisaalta silmä oppii vähitellen huomaamaan ysityiskohtia: erilaisia kukkivia puita, monenlaisia hedelmiä, vaikkapa orkideoita. Uutuuden viehätyksen poistuessa paikkoja ei koe yhtä eksottisina kuin ensimmäisillä matkoilla. Matka oli kuitenkin tekemisen arvoinen ja loma täytti tehtävänsä. Unta ei tarvinnut houkutella. Täysin kotioloista poikkeava ympäristö rentouttaa tehokkaasti. Uusia ajatuksia ja asioita tulee mieleen kuten purjehdittaessa. Tunnelmia on vaikea välittää. Istuin usein aamulla ja illalla parvekkeella lukemassa ja samalla kuuntelemassa tropiikin ääniä. Jos joskus menemme sinne uudestaan yöpyisin myös La Diguen saarella. Siellä tehdään tunnettuja muotikuvauksia, joissa näkyy valkoista hiekkaa, turkoosia merta ja mereenpäin kaartuvia palmuja. Siellä on filmattu myös Robinson Crusoe elokuva. Kulkuneuvona on omien jalkojen lisäksi vain härkävankkurit.

Nyt tätä vanhaa tekstiä lukiessani mieleen tulee kuva, joka on lähestynyt minua usein unessakin. Se on kuitenkin totta. Istumme ravintolan terassilla hiekkatöyräällä. Sataa kaatamalla. Merestä nousee ruskettunut nuorukainen kantaen toisessa kädessä päivän saalistaan isoa mustekalaa. Toisessa kädessä on harppuuna. Askeleet ovat varmat. Katseessa on onnistuneen saalistuksen tuomaa hiljaista tyytyväisyyttä. Kadehdin tätä nuorukaista ainakin hetken.

En tiedä mitä noille saarille nykyisin kuuluu. Omat snorklausmatkamme ovat suuntautuneet sen jälkeen Malediivien pienille korallisaarille. Ehkä vielä joskus palaamme tuonne. Pari kertaa vierailimme myös Mauritiuksella. Siellä hotellit ovat hienoja, mutta meriluonto ei vedä vertoja noille kahdelle mainitulle. Sen sijaan ´big game fishing´ onnistuu Hemingwayn tyyliin saaren lounaisrannikolla. Sitäkin kokeilimme. Onneksi saimme vain alle kymmenkiloisia bonitoja.

Kuvat on kaapattu. Nettiä selaillessa huomasin turismin suorastaan räjähtäneen kasvuun käyntimme jälkeen.

Praslin. Isommille  saarille tyypillisiä graniittikallioita.

La Reserve, jossa asuimme viisi vuorokautta. Nyt ranta alempana näyttää olevan täynnä bungaloweja.

Coco-de Meer maailman suurin siemen painaen jopa 20kg.

Coco-saaren rantaa

Valtava maakilpikonna. Tämäkin lienee ainakin satavuotias. Ainakin tapaamamme osittain sokea
yksilö oli.

Cousine-saaren linnuilla on ahdasta.

Cousine ilmasta.

Mahe-saarella on pääkaupunki Victoria. Markkinat. Täällä sain parkkisakot.

Gökbel Yaulasi - kylä vuorten ympäröimällä ylätasangolla

Alanyassa toimii patikointiretkiä vuorille tekevä ryhmä, jonka sivuilta jäi tuo nimi, Gökbel, polttelemaan mieltäni. Erityisesti keväällä villinä kasvavat tulppaanit toimivat houkutuksena. Tulppaaneja emme kuitenkaan nähneet. 'Lale yok' vastasi lähes aution kylän polulla asteleva mummo. Ehkä olin ymmärtänyt väärin tai sitten sipulit piilottelivat vielä maan alla. Alempana olevassa kylässä nimittäin tien poskessa näkyi muutamia tulppaanin nuppuja. Ovathan tulppaanit alunperin osmanien mailta lähtöisin, vaikka Hollanti onkin ottanut ne myöhemmin kasvatikseen.

Kylää en löytänyt googlen kartoista, mutta ystäviemme avulla se paikannettiin navigaattoriin. Kuusikymmentä kilometriä ja lähes kaksi tuntia myöhemmin avautui silmiemme eteen upea, nyt vielä osittain lumipeittesten vuorten ympäröivä laakso. Kevään voimakas vihreys helmihyasintteineen kaunisti tasankoa jonka reunamilla oli kukkivien hedelmäpuiden keskellä pieniä, huvilamaisia taloja.
Valistunut arvauksemme on, että nämä ovat alanyalaisten kesäasuntoja. Nyt luukut olivat kiinni. Tänne on varmaan mukava paeta keski-kesän kuumuutta nauttimaan omien hedelmäpuiden satoa.

GBS:mukaan olimme 1600 metriä merenpinnasta. Auton lämpömittari näytti 12 astetta. Lämpötila tipahti näin ollen puoleen Alanyan jo nyt kesäisistä lukemista. Kun lisäksi tuuli puhalsi navakasti olivat mukana olevat toppatakit neljän hengen seurueellemme tarpeen. Ympärillämme avautuvat maisemat ja värien kirjo vihreästä ruskeaan ja lumen valkoiseen ovat uskomattoman upeat juuri nyt. Talvella täällä on kaikki lumen peitossa.

Paluu matkalla ystävämme Sirkka ja Heikki ohjasivat meidät pieneen vaatimattomasti rakennettuun kylään, jossa nautimme leivinuunin lämmössä turkkilaisesta ystävällisyydestä ja runsaasta ruokatarjoilusta. Koko neljän hengen lounaamme maksoi euroissa laskien peräti kahdeksan. Sirkka osti vielä mukaan kilon paikallista sopivan suolaista voita. Eniten lämmitti vaatimaton luonteva tapa suhtautua meihin. Emme koe olevamme kohde, josta yritetään hyötyä mahdollisimman paljon. Tämä on yksi niistä syistä, jonka vuoksi Turkissa viihdymme,

Sarihacilar - kylä silkkitien varrella

Kiinalaiset tarvitsivat isompia hevosia pärjätäkseen hyökkäileviä mongoleja vastaan. Silkistä tuli pian käypä valuutta tässä kaupankäynnissä. Suljettu kulttuuri avautui lännen suuntaan. Vähitellen nuo silkkitien nimellä kulkevat yhteydet Kiinan Xi'anista Aasian halki Syyrian Antiokiaan, Turkkiin Istanbuliin ja siitä meritietä Venetsiaan saakka kehittyivät. Karavaanit kulkivat molempiin suuntiin yli tuhannen vuoden ajan. Tarvittiin levähdyspaikkoja, joissa yöpyä. Solmukohtiin syntyi vaurastuvaa asutusta. Kappadokian Avanoksessa vierailimme tälläisessa karavaaniseraljissa muutama vuosi sitten. Se oli avattu äskettäin vierailukohteeksi.

Naapurinamme on mielestäni yksi parhaita ravintoloita Alanyassa - Prima. Viime syksynä ravintolan omistaja ehdotti vierailua kylässä, jonne hänen ystävänsä oli perustanut äskettäin ravintolan. Silkkitie haarautui pääreitiltään useiksi pienemmiksi karavaanien kulkuväyliksi. Tällainen on Sarihacilarinkin historia. Kylässä on yli tuhat vuotta vanha moskeija. Ympäristön kivistä rakennetut talot ovat pääosin hylättyjä, osittain sortuneita. Nyt osaa kunnostetaan.

Ajamme noin 11/2 tuntia Alanyasta kohti Konyaa. Poikkeamme ennen Aksekia mutkittelevalle kohti vuoria nousevalle sivutielle. Kylä piilottelee; näkyy vasta kun olemme perillä. Sen laidalta löytyy innokas turkkilainen, joka johdattelee meidät sujuvasti kuhmuraisia, kivipolkuja ravintolan eteen ja etnografiseen museoon. Myöhemmin sinne piipahtaa museon hyvin tunteva opas. Kokoelma on yllättävän laaja kertoen perinteisestä elämäntavasta. Esineistöä on kerätty eri puolilta Turkkia.

Kierroksen päätteeksi maistelemme paikallisia herkkuja 2015 lopulla perustetussa ravintolassa syksyisen auringon lämmittäessä sopivasti meitä ja ympäröiviä kivimuureja. Täällä voi myös yöpyä ja patikoida polkuja, joita kamelit ovat muinoin astelleet. Vierailu hiljaisessa, kauan sitten elämää sykkineessä kylässä sopii luonnosta ja historiasta kiinnostuneille. Samalla voi pohtia mistä olemme tulleet ja mihin olemme menossa.