Tutustumismatkalla Turkin Alanyaan puolisoni kanssa, seitsemän vuotta sitten, koimme asioita, jotka johtivat lomakodin hankintaan ja toistuviin keväisiin ja syksyisiin vierailuihin kiinnostavassa maassa. Olen sen jälkeen halunnut jakaa kokemuksiamme kaikille avoimissa blogiteksteissä ja etsinyt Turkista kertovia kirjallisia lähteitä. Suomeksi Turkista on kirjoitettu yllättävän vähän.
Kirjailija, filosofian tohtori Göran Schildt purjehti Daphnellaan Turkin rannikkoa 1950-luvulla (Ikaroksen meri). Antiikin tuntijana hän rantautui paikkoihin, joissa oli varhaisiin Kreikan ja Rooman kulttuureihin liittyvää nähtävää. Näiden raunioita onkin Turkissa runsaasti Aegean meren ja Välimeren rannikoilla.
Mika Waltari keskittyi historiallisissa romaaneissaan Bysantin ja osmanien imperiumin aikaan. Niitä voi lukea jännityskertomuksina, jotka ovat tulvillaan idän mystiikkaa, mutta historialliset faktat ovat kohdallaan.
Sitten en ole löytänyt oikein mitään, varsinkaan nykyisestä Turkista kertovaa. Turkin politiikkaa on kyllä kommentoitu viime vuosina ahkerasti tiedotusvälineissämme. Uutiset ovat olleet etupäässä negatiivisia. Omat matkailijan havaintoni kertovat kuitenkin myös toisenlaisesta, ystävällisestä ja mielenkiintoisesta maasta.
Toimittaja, kirjailija Reeta Paakkinen on muuttanut Istanbuliin 19-vuotiaana. Opiskellut siellä kielen, perustanut perheen, tehnyt havaintoja turkkilaisten kulttuurista, arkielämästä ja arvoista. Hän on ollut Istanbulissa Hurriet of Daily News lehden toimittajana ja Lontoossa Financial Times Business-lehtitalossa. Hän on opiskellut Kreikassa Thessalonikin yliopistossa kreikan kieltä ja historiaa ja Lontoon yliopistossa kansainvälistä lakia, nationalismia ja pakolaisuutta. Luin mielenkiinnolla jo hänen ensimmäisen, samoja teemoja käsittelevän kirjansa Kotona Istanbulissa (2013). Tässä uusimmassa kirjassa toistuvat osittain samat teemat, mutta nyt aihepiiri on laajempi.
Kirja on helppolukuinen, hyvin kirjoitettu. Aiheita on paljon, vaikka karsintaa on suoritettu. Mukana on faktasivuja, joista löytyy tarkkoja tilastotietoja. Kirjoittaja on perhesyistä asunut myös Kyproksella. Saaren turkkilaisten kohtalo on pohdinnoissa etusijalla. Kreikkalaiset ovat alistaneet ja jopa tappaneet heitä surutta Kyproksen kriisien aikana. Sama on tapahtunut ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa Turkin länsirannikolla Kreikan tavoitellessa Suurkreikkaa.
Turkin tasavallan perustaja Kemal Ataturk pani kuitenkin pisteen tälle kehitykselle. Kreikan ja Turkin välinen sota päättyi 1922. Sen jälkeen alkoivat valtavat väestön siirrot. Samassa rytinässä maansa melkein kokonaan ´myynyt´, viimeinen sulttaanikin sai lähteä Italian Rivieralle.Turkissa asuvat kreikkalaiset häädettiin Kreikkaan ja turkkilaiset Kreikasta Turkkiin. Olemme nähneet parikin kreikkalaisten asuttamaa täysin autiota kaupunkia Turkissa (Kappadokiassa ja Fethiyen lähellä). Hylätyn kaupungin kaduilla käveleminen on erikoinen kokemus. Näihin turkkilaiset eivät halunneet muuttaa. Kirjassa on pakolaisuuteen liittyviä haastatteluja. Viimeiset, Syyrian tilanteeseen liittyvät, ovat kesältä 2015. Itsekin näin Syyrian pakolaisia muutama viikko sitten Konyassa. Kerjäläiset olivat sielläkin moskeijoiden liepeillä kuten Paakkisen tekstissäkin kerrotaan.
Kirjassa pohditaan muun muassa äidin merkittävää roolia perheessä, lasten hankintaa ja poikien ympärileikkausta, jota juhlitaan usein näyttävästi. Nämä ovat asioita, jotka ovat vahvaa perinnettä. Sitä ei kyseenalaisteta. Anopin vahva rooli voi tulla yllätyksenä turkkilaisen kanssa avioituvalle. Äidit jäävät lapsen syntymän jälkeen useimmiten kotiin. Työpäivät ovat pitkiä, eikä lapsille ole Suomen tapaan päivähoitopaikkoja. Turkin väestöstä puolet on alle 30-vuotiaita. Silti maan johto on huolissaan synnytysten määrästä. Lapsettomien ja yksihuoltajien asema voi olla vaikea. Avioeroihin ja uusperheisiin ei ole totuttu.
Yllättävää on pomon rooli firmassa. Se on hyvin autoritaarinen. Johtajan pitää olla vahva, eikä erehtyä myöntämään virheitään säilyttäkseen alaistensa kunnioituksen. Johtaja on aina käytettävissä, eikä ehdi lomailemaan. Hänen kuuluu osallistua alaistensa perhetapahtumiin. Turkkilaiset ovat taitavia verkostoitumaan. Henkilökohtaisia suhteita pidetään tärkeänä. Perheen käsite on ydinperhettä laajempi.
Ahkeruus ja palvelukulttuuri ovat Turkissa omaa luokkaansa. Talonmies saattaa käydä kaupassa kokonaisen kerrostalon asukkaiden puolesta. Hyvästä palvelusta mekin olemme saaneet nauttia Turkin vieraina. Paikalliset ovat myös tottuneet tähän, eivätkä tyydy vähään. Kilpalu on kovaa, eikä kauppias halua menettää asiakkaitaan; ´asiakas on aina oikeassa´.
Politiikkaa kirjassa käsitellään varoen. Toimittajia syytetään Turkissa helposti presidentin halventamisesta. Tästä on ilmeisesti lakikin olemassa. Turkin isä, Kemal Ataturk kuuluu samaan joukkoon. Hänen patsaitaan ja kuviaan näkee kaikkialla. Myös armenialaisten kansanmurhasta puhuminen tai kirjoittaminen tällä nimikkeellä kuuluu varottaviin asioihin. Ainakin nobelkirjailija Orhan Pamuk ja suosittu nuoren polven kirjoittaja Elif Shafak, ovat olleet syytettyinä jälkimmäisestä.
Kirjoittajaa kiinnostaa Bysantin historia. Olen ihmetellyt missä ovat keisarin palatsin jäännökset Istanbulin vanhassa kaupungissa, Sultan Ahmetilla. Matkaoppaastani ei löydy tästä mainintoja. Reeta Paakkinen on tehnyt useita kävelyretkiä vanhan kaupungin alueella onnistuen löytämään muun muassa erään kahvilan takahuoneesta aukon tunneliin, jonka kautta on päässyt näkemään joitakin vanhoja palatsin rakenteita. Palatsin yhteydessä on ilmeisesti ollut laaja tunneleiden verkosto, jossa keisari on voinut liikkua turvallisesti ilman laajaa saattuetta. Paljon nähtävää ei taida enää olla, jollei päältä pureta nykyistä kaupunkia. Palatsin aluetta on ollut peräti 10 hehtaaria.
Waltari mainitsee kirjassaan Matkalla Istanbuliin (1948) erityisesti venetsialaisten 1200-luvulla Hippodromin (Sininen moskeija on rakennettu sen päälle) laidalta ryöstämät Lysippoksen hevoset, jotka ryöstösaaliina koristavat Pyhän Markuksen toria Venetsiassa. Lysippos oli Aleksanteri Suuren hovin kuvanveistäjä. Silloinen Konstantinopolin ryöstö on kirjoittajan haastatteleman turkkilaisen Bysantin historian professorin mukaan kestänyt vuosikymmeniä, eikä Itä-Rooman valtakeskus toipunut tästä enää entiseen loistoonsa. Kaupungin osmaniarmeijansa avulla yli 200 vuotta myöhemmin (1453) valloittanut Mehmed II oli ilmeisen pettynyt näkemäänsä.
Mehmed II rakensi Konstantinopolin valloitusta tukemaan linnoituksen. Kirjan kuvassa todetaan, että se on rakennettu Bosporin Euroopan puoleiselle rannalle. Bosporin risteilyllä huomasin linnoitusta olevan myös Aasian puoleisella rannalla. Tietääkseni tarkoitus oli tarvittaessa sulkea salmi kettingeillä. Linnoituksesta ei ollut edes mainintaa näkemässäni Bosporinristeilyn esitteessä.
Reeta Paakkinen on ollut ilmeisen ahkera Turkin kielen opiskelija ja selvittää tarkkaan Turkin tasavallan 1923 perustaneen Ataturkin kieliuudistuksen. Osmaneilla on ollut oma kieli, jota vain harva enää osaa. Näin ollen tuon imperiumin asiakirjat eivät avaudu. Turkkiin mieltynyt New York Timesin kirjeenvaihtaja Stephen Kinzer (Crescent & Star; Turkey Between Two Worlds, 2008) kehoitti Turkkia tekemään avoimesti tiliä menneisyytensä kanssa. Hän ilmiselvästi tarkoitti muun muassa vuoden 1915 armenialaiskysymystä. Mutta miten kansalaiset voisivat sen tehdä jos eivät ymmärrä asiakirjojen kieltä? Erdogan on ehdottanut osmanin kielen opiskelua pakolliseksi kaikissa kouluissa. Toisaalta olisiko Turkin kehityksen kannalta edullisempaa hyvä englannin kielen taito? Konyassa äskettäin totesimme nuorten englannin osaamisen olevan olematonta.
Myös ajanlasku uudistettiin. Hautausmailla voi ihmetellä jonkun syntymistä 1200-luvulla, mutta kuolinvuosi onkin 1900-luvulla. Osmanit aloittivat ajanlaskun Muhammadin pakenemisesta Mekasta 600-luvun alussa. Nyt Ataturkin määräyksestä tuokin laskutapa joutui romukoppaan. Kaikista näistä tasavallan perustamiseen liittyvistä valtavista uudistuksista on kirjassa tarkka kuvaus.
Kirjasta löytyy paljon mieenkiintoisia teemoja, joita en ole ottanut tässä esille. Lukekaan ihmeessä itse. Minua ja muitakin Alanyasta loma-asunnon ostaneita askarruttaa Turkin huono imago. Reetan mielestä tämä on alkanut kirjasta ja kulttimaineen saaneesta elokuvasta Keskiyön pikajuna, joka kertoo huumetuomion saaneen amerikkalaisen hipin vankilakokemuksista. Reeta Paakkinen on nähnyt niin paljon vaivaa, että on etsinyt käsiinsä päähenkilön kanssa samassa vankilassa olleen ruotsalaisen. Hänet siirrettiin myöhemmin Turkista ruotsalaiseen vankilaan, jossa hänen mielestään olot olivat paljon turkkilaista vankilaa vaikeammat. Kirjan kirjoittaja on käynyt myöhemmin pyytämässä anteeksi Turkin valtiolta. Sitäpaitsi elokuva ei pysytellyt kirjan tekstissä vaan teki sensaatiohakuisesti siitä ihan oman juttunsa.
Näiden sankareiden Sultan Ahmetilla olleessa vankilassa on nykyisin Four Seasons hotelli.
Turkin tulevaisuus herättää paljon kysymyksiä ennenkaikkea liittyen Syyrian kohtaloon. Myös uskonnollisuuden rooli on yhteiskunnassa vahvistumassa. Osa on alkanut muistella suuruuden aikaa - osmanien imperiumia. Vastauksia voimme vain jäädä odottamaan. Sillä välin aiomme edelleen nauttia Alanyan auringosta, merestä, puhtaasta ilmasta, kauniista vuoristonäkymistä, torin antimista, retkistä keväisille, yrttien tuoksuisille ja kukkiville vuorille vuohilaumoineen ja automatkoista historiallisille paikoille ja - ennenkaikkea ystävällisten turkkilaisten vieraanvaraisuudesta. Pahoittelin kerran porttivahdillemme, Mehmetille, että olen joutunut niin usein häntä vaivaamaan. Mehmet kumarsi oikea käsi sydämen päällä ja sanoi ´te olette vieraitamme, haluamme teidän viihtyvän´.
Reeta Paakkinen on perehtynyt monipuolisesti Turkin asioihin. Teksti on kiihkotonta, ulkopuolisen ja samalla sisällä olevan tarkkaa havainnointia. Siteeraukset ovat tasapuolisesti puolesta ja vastaan voimakkaita tunteita ja mielipiteitä herättävistä aiheista. Hyvänä esimerkkinä tästä on kirjan lopussa käyty tuore keskustelu naisen asemasta liittyen pariin tänä vuonna sattuneeseen ja kuolemaan johtaneeseen raiskaukseen. Tulkintaan laajasta koko kansan herättäneestä keskustelusta liittyy toivon pilkahdus naisen aseman parantumisesta Turkissa. Toisaalta aivan kirjan lopussa jäi sellainen vaikutelma, että kirjoittaja ei itse pidä naisen asemaa Turkissa erityisen huonona tai ainakin ulkopuolisten mielipiteet tästä asiasta ärsyttävät. Korjattavaa on kaikissa maissa.
Atena Kustannus Oy:n julkaisussa on lähteineen yli 400 tekstisivua ja 22 kuvasivua.
