Kuun ja tähden mailla. Elämää Turkissa ja Kyproksella - Reeta Paakkinen

Tutustumismatkalla Turkin Alanyaan puolisoni kanssa, seitsemän vuotta sitten, koimme asioita, jotka johtivat lomakodin hankintaan ja toistuviin keväisiin ja syksyisiin vierailuihin kiinnostavassa maassa. Olen sen jälkeen halunnut jakaa kokemuksiamme kaikille avoimissa blogiteksteissä ja etsinyt Turkista kertovia kirjallisia lähteitä. Suomeksi Turkista on kirjoitettu yllättävän vähän.

Kirjailija, filosofian tohtori Göran Schildt purjehti Daphnellaan Turkin rannikkoa 1950-luvulla (Ikaroksen meri).  Antiikin tuntijana hän rantautui paikkoihin, joissa oli varhaisiin Kreikan ja Rooman kulttuureihin liittyvää nähtävää. Näiden raunioita onkin Turkissa runsaasti Aegean meren ja Välimeren rannikoilla.

Mika Waltari keskittyi historiallisissa romaaneissaan Bysantin ja osmanien imperiumin aikaan. Niitä voi lukea jännityskertomuksina, jotka ovat tulvillaan idän mystiikkaa, mutta historialliset faktat ovat kohdallaan.

Sitten en ole löytänyt oikein mitään, varsinkaan nykyisestä Turkista kertovaa. Turkin politiikkaa on kyllä kommentoitu viime vuosina ahkerasti tiedotusvälineissämme. Uutiset ovat olleet etupäässä negatiivisia. Omat matkailijan havaintoni kertovat kuitenkin myös toisenlaisesta, ystävällisestä ja mielenkiintoisesta maasta.

Toimittaja, kirjailija Reeta Paakkinen on muuttanut Istanbuliin 19-vuotiaana. Opiskellut siellä kielen, perustanut perheen, tehnyt havaintoja turkkilaisten kulttuurista, arkielämästä ja arvoista. Hän on ollut Istanbulissa Hurriet of Daily News lehden toimittajana ja Lontoossa Financial Times Business-lehtitalossa. Hän on opiskellut Kreikassa Thessalonikin yliopistossa kreikan kieltä ja historiaa ja Lontoon yliopistossa  kansainvälistä lakia, nationalismia ja pakolaisuutta. Luin mielenkiinnolla jo hänen ensimmäisen, samoja teemoja käsittelevän kirjansa Kotona Istanbulissa (2013). Tässä uusimmassa kirjassa toistuvat osittain samat teemat, mutta nyt aihepiiri on laajempi.

Kirja on helppolukuinen, hyvin kirjoitettu. Aiheita on paljon, vaikka karsintaa on suoritettu. Mukana on faktasivuja, joista löytyy tarkkoja tilastotietoja. Kirjoittaja on perhesyistä asunut myös Kyproksella. Saaren turkkilaisten kohtalo on pohdinnoissa etusijalla. Kreikkalaiset ovat alistaneet ja jopa tappaneet heitä surutta Kyproksen kriisien aikana. Sama on tapahtunut ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa Turkin länsirannikolla Kreikan tavoitellessa Suurkreikkaa.

Turkin tasavallan perustaja  Kemal Ataturk pani kuitenkin pisteen tälle kehitykselle. Kreikan ja Turkin välinen sota päättyi 1922. Sen jälkeen alkoivat valtavat väestön siirrot. Samassa rytinässä maansa melkein kokonaan ´myynyt´, viimeinen sulttaanikin sai lähteä Italian Rivieralle.Turkissa asuvat kreikkalaiset häädettiin Kreikkaan ja turkkilaiset Kreikasta Turkkiin. Olemme nähneet parikin kreikkalaisten asuttamaa täysin autiota kaupunkia Turkissa (Kappadokiassa ja Fethiyen lähellä). Hylätyn kaupungin kaduilla käveleminen on erikoinen kokemus. Näihin turkkilaiset eivät halunneet muuttaa. Kirjassa on pakolaisuuteen liittyviä haastatteluja. Viimeiset, Syyrian tilanteeseen liittyvät, ovat kesältä 2015. Itsekin näin Syyrian pakolaisia muutama viikko sitten Konyassa. Kerjäläiset olivat sielläkin moskeijoiden liepeillä kuten Paakkisen tekstissäkin kerrotaan.

Kirjassa pohditaan muun muassa äidin merkittävää roolia perheessä, lasten hankintaa ja poikien ympärileikkausta, jota juhlitaan usein näyttävästi. Nämä ovat asioita, jotka ovat vahvaa perinnettä. Sitä ei kyseenalaisteta. Anopin vahva rooli voi tulla yllätyksenä turkkilaisen kanssa avioituvalle. Äidit jäävät lapsen syntymän jälkeen useimmiten kotiin. Työpäivät ovat pitkiä, eikä lapsille ole Suomen tapaan päivähoitopaikkoja. Turkin väestöstä puolet on alle 30-vuotiaita. Silti maan johto on huolissaan synnytysten määrästä. Lapsettomien ja yksihuoltajien asema voi olla vaikea. Avioeroihin ja uusperheisiin ei ole totuttu.

Yllättävää on pomon rooli firmassa. Se on hyvin autoritaarinen. Johtajan pitää olla vahva, eikä erehtyä myöntämään virheitään säilyttäkseen alaistensa kunnioituksen. Johtaja on aina käytettävissä, eikä ehdi lomailemaan. Hänen kuuluu osallistua alaistensa perhetapahtumiin. Turkkilaiset ovat taitavia verkostoitumaan. Henkilökohtaisia suhteita pidetään tärkeänä. Perheen käsite on ydinperhettä laajempi.

Ahkeruus ja palvelukulttuuri ovat Turkissa omaa luokkaansa. Talonmies saattaa käydä kaupassa kokonaisen kerrostalon asukkaiden puolesta. Hyvästä palvelusta mekin olemme saaneet nauttia Turkin vieraina. Paikalliset ovat myös tottuneet tähän, eivätkä tyydy vähään. Kilpalu on kovaa, eikä kauppias halua menettää asiakkaitaan; ´asiakas on aina oikeassa´.

Politiikkaa kirjassa käsitellään varoen. Toimittajia syytetään Turkissa helposti presidentin halventamisesta. Tästä on ilmeisesti lakikin olemassa. Turkin isä, Kemal Ataturk kuuluu samaan joukkoon. Hänen patsaitaan ja kuviaan näkee kaikkialla. Myös armenialaisten kansanmurhasta puhuminen tai kirjoittaminen tällä nimikkeellä kuuluu varottaviin asioihin. Ainakin nobelkirjailija Orhan Pamuk ja suosittu nuoren polven kirjoittaja Elif Shafak, ovat olleet syytettyinä jälkimmäisestä.

Kirjoittajaa kiinnostaa Bysantin historia. Olen ihmetellyt missä ovat keisarin palatsin jäännökset Istanbulin vanhassa kaupungissa, Sultan Ahmetilla. Matkaoppaastani ei löydy tästä mainintoja. Reeta Paakkinen on tehnyt useita kävelyretkiä vanhan kaupungin alueella onnistuen löytämään muun muassa erään kahvilan takahuoneesta aukon tunneliin, jonka kautta on päässyt näkemään joitakin vanhoja palatsin rakenteita. Palatsin yhteydessä on ilmeisesti ollut laaja tunneleiden verkosto, jossa keisari on voinut liikkua turvallisesti ilman laajaa saattuetta. Paljon nähtävää ei taida enää olla, jollei päältä pureta nykyistä kaupunkia. Palatsin aluetta on ollut peräti 10 hehtaaria.

Waltari mainitsee kirjassaan Matkalla Istanbuliin (1948) erityisesti venetsialaisten 1200-luvulla Hippodromin (Sininen moskeija on rakennettu sen päälle) laidalta  ryöstämät Lysippoksen hevoset, jotka ryöstösaaliina koristavat Pyhän Markuksen toria Venetsiassa. Lysippos oli Aleksanteri Suuren hovin kuvanveistäjä. Silloinen Konstantinopolin ryöstö on kirjoittajan haastatteleman turkkilaisen Bysantin historian professorin mukaan kestänyt vuosikymmeniä, eikä Itä-Rooman valtakeskus toipunut tästä enää entiseen loistoonsa. Kaupungin osmaniarmeijansa avulla yli 200 vuotta myöhemmin (1453) valloittanut Mehmed II oli ilmeisen pettynyt näkemäänsä.

Mehmed II rakensi Konstantinopolin valloitusta tukemaan linnoituksen. Kirjan kuvassa todetaan, että se on rakennettu Bosporin Euroopan puoleiselle rannalle. Bosporin risteilyllä huomasin linnoitusta olevan myös Aasian puoleisella rannalla. Tietääkseni tarkoitus oli tarvittaessa sulkea salmi kettingeillä. Linnoituksesta ei ollut edes mainintaa näkemässäni Bosporinristeilyn esitteessä.

Reeta Paakkinen on ollut ilmeisen ahkera Turkin kielen opiskelija ja selvittää tarkkaan Turkin tasavallan 1923 perustaneen Ataturkin kieliuudistuksen. Osmaneilla on ollut oma kieli, jota vain harva enää osaa. Näin ollen tuon imperiumin asiakirjat eivät avaudu. Turkkiin mieltynyt New York Timesin kirjeenvaihtaja Stephen Kinzer (Crescent & Star; Turkey Between Two Worlds, 2008) kehoitti Turkkia tekemään avoimesti tiliä menneisyytensä kanssa. Hän ilmiselvästi tarkoitti muun muassa vuoden 1915 armenialaiskysymystä. Mutta miten kansalaiset voisivat sen tehdä jos eivät ymmärrä asiakirjojen kieltä? Erdogan on ehdottanut osmanin kielen opiskelua pakolliseksi kaikissa kouluissa. Toisaalta olisiko Turkin kehityksen kannalta edullisempaa hyvä englannin kielen taito? Konyassa äskettäin totesimme nuorten englannin osaamisen olevan olematonta.

Myös ajanlasku uudistettiin. Hautausmailla voi ihmetellä jonkun syntymistä 1200-luvulla, mutta kuolinvuosi onkin 1900-luvulla. Osmanit aloittivat ajanlaskun Muhammadin pakenemisesta Mekasta 600-luvun alussa. Nyt Ataturkin määräyksestä tuokin laskutapa joutui romukoppaan. Kaikista näistä tasavallan perustamiseen liittyvistä valtavista uudistuksista on kirjassa tarkka kuvaus.

Kirjasta löytyy paljon mieenkiintoisia teemoja, joita en ole ottanut tässä esille. Lukekaan ihmeessä itse. Minua ja muitakin Alanyasta loma-asunnon ostaneita askarruttaa Turkin huono imago. Reetan mielestä tämä on alkanut kirjasta ja kulttimaineen saaneesta elokuvasta Keskiyön pikajuna, joka kertoo huumetuomion saaneen amerikkalaisen hipin vankilakokemuksista. Reeta Paakkinen on nähnyt niin paljon vaivaa, että on etsinyt käsiinsä päähenkilön kanssa samassa vankilassa olleen ruotsalaisen. Hänet siirrettiin myöhemmin Turkista ruotsalaiseen vankilaan, jossa hänen mielestään olot olivat paljon turkkilaista vankilaa vaikeammat. Kirjan kirjoittaja on käynyt myöhemmin pyytämässä anteeksi Turkin valtiolta. Sitäpaitsi elokuva ei pysytellyt kirjan tekstissä vaan teki sensaatiohakuisesti siitä ihan oman juttunsa.
Näiden sankareiden Sultan Ahmetilla olleessa vankilassa on nykyisin Four Seasons hotelli.

Turkin tulevaisuus herättää paljon kysymyksiä ennenkaikkea liittyen Syyrian kohtaloon. Myös uskonnollisuuden rooli on yhteiskunnassa vahvistumassa. Osa on alkanut muistella suuruuden aikaa - osmanien imperiumia. Vastauksia voimme vain jäädä odottamaan. Sillä välin aiomme edelleen nauttia Alanyan auringosta, merestä, puhtaasta ilmasta, kauniista vuoristonäkymistä, torin antimista, retkistä keväisille, yrttien tuoksuisille ja kukkiville vuorille vuohilaumoineen ja automatkoista historiallisille paikoille ja - ennenkaikkea ystävällisten turkkilaisten vieraanvaraisuudesta. Pahoittelin kerran porttivahdillemme, Mehmetille, että olen joutunut niin usein häntä vaivaamaan. Mehmet kumarsi oikea käsi sydämen päällä ja sanoi ´te olette vieraitamme, haluamme teidän viihtyvän´.

Reeta Paakkinen on perehtynyt monipuolisesti Turkin asioihin. Teksti on kiihkotonta, ulkopuolisen ja samalla sisällä olevan tarkkaa havainnointia. Siteeraukset ovat tasapuolisesti puolesta ja vastaan voimakkaita tunteita ja mielipiteitä herättävistä aiheista. Hyvänä esimerkkinä tästä on kirjan lopussa käyty tuore keskustelu naisen asemasta liittyen pariin tänä vuonna sattuneeseen ja kuolemaan johtaneeseen raiskaukseen. Tulkintaan laajasta koko kansan herättäneestä keskustelusta liittyy toivon pilkahdus naisen aseman parantumisesta Turkissa. Toisaalta aivan kirjan lopussa jäi sellainen vaikutelma, että kirjoittaja ei itse pidä naisen asemaa Turkissa erityisen huonona tai ainakin ulkopuolisten mielipiteet tästä asiasta ärsyttävät. Korjattavaa on kaikissa maissa.

Atena Kustannus Oy:n julkaisussa on lähteineen yli 400 tekstisivua ja 22 kuvasivua.

Konya - whirling dervishes city

Mevlana´s life´s work-respecting museum in Konya

1200´s suufi scholar  Mevlana

Whirling dervishes

We passed Konya about five years ago in the way to Cappadocia. There we followed  the religious ceremony of dervishes in one Caravan Saray near Avanos which is a picturesque small town in Cappadocia.
The city of Konya has close links with the life and work of Celadennin Rumi, or Mevlana, the 13th-century founder of the Mevlevi dervish sect - better known as the ´whirling´ dervishes. Rumi developed a philosophy of spiritual union and universal love, and is regarded as one of the Islamic world´s greatest mystics. He settled in Seljuk-ruled Konya.
According to my travel guide (Eyewitness Travel Turkey) he believed that music and dance represented a means to induce an ecstatic state of universal love and offered a way to liberate the individual from the anxiety and pain of daily life. His greatest work Mesnevi, consists of 25,000 poems.
Central to the practice of the dervishes is the sema, or whirling ceremony. The get once experience of that mystic ceremony is interesting although it does not open up easily to an outsider. I was sitting just a few meters away from the dancers. I felt skirts airflow on my face. I think that whirling or rotation with the eyes closed happened the whole time to the same direction. Central theme is love.Sharing the love of God on earthly beings. The ceremony combines both spiritual and intellectual elements, emphasizing self-realization and the ultimate goal, which is perfect union with God.

Mevlana museum is the most important reason why travellers visit here. In addition, at the heart of the city lies the circular Alaeddin Park, a low hill dominated by the Alaeddin Mosque, Konya´s largest. It was finished in 1220 by Alaeddin Keykubad I (1219-36), the greatest and most profilic builder of the Seljuk sultans. Alaeddin has had his winter palace in Alanya, where we have our holiday home.

Konya is very conservative city, where different kinds of western man customary entertainments are scarce. Our hostel owner told that people here are very hard working, thrifty and religious. As I recall Erdogan´s AKP´s support was there 80% in just held parliamentary elections.

Driving from Alanya to Konya, 270 kms, over the Taurus Mountains, takes 4 hours. The road is in fairly good condition. After the mountains you will arrive to Highlands, where the driving is easier. Konya is located in such a plateau at an altitude of about one kilometer. Everywhere it was very dry, brown color dominated the slopes and valleys. Winter rains where not started, even though it was already mid-November. Completely bare mountain tops could be seen before arriving Konya. Snow was not yet evident along this road, but we heard that the first snow was already available in the highest mountains

The Konya metropolis opened before our eyes as a huge view of low buildings everywhere in the middle of smog. Driving to the center seemed infinitely long. However, we had GPS coordinates of our small hotel in navigator and it was easily found. Otherwise it could be mission impossible. The old city, where craftsmen and merchants has been living for hundred years, consists of very narrow streets, where driving is difficult. Finding of some specific address could be impossible. Only around mosques there is more space. Of course, for car driving, also some wider streets exists but in buildings you will not find numbers like in Europe.

Our original intention was to travel on Saturday, but the hotel was fully booked because people came here to see dervish ceremony. Now it was not our target. Thus, arriving on Sunday was okay. Shoes must be stripped at the door in our hostel. A beautiful rug covers the lobby floor and it was not allowed to step into it before we got the given slippers. We understood that the owner´s father dyed carpet warps to subtle natural colors. The family also had a carpet shop. We enjoyed a small bowl of asure. It most closely resembles an apple porridge with lots of nuts, pomegranate seeds and cinnamon. Good and probably healthy.

Travel fatigue weighted but we wanted to catch up the museum having decorative tiles and other objects from the Seljuk period. The museum was found by the help of friendly young locals. This escort took us up to the gate of the museum.

The sun was setting. The food began to come into mind. We could find only fast food restaurants. Again we got help. With a friendly guidance, we ended up into effectively organized köfte slot. Gradually we understood that during these two days we will not hit restaurants with several dishes, wine and bear. Only water and cola were the options. Perhaps in big hotels outside the center, that kind of service is available but we were not interested to go so far from the heart of the city. In addition, big hotels are identical in every corner of the world. We wanted to see how local people live here.

It was Sunday and we saw plenty of well-dressed pedestrians on the streets, especially the youth. Almost all, including young girls, had the scarfs and fashionable long coats, clearly dressing according to the city´s religious life, but looking elegant and expensive. I had camera in pocket but I assumed that they do not like that I take photographs. Only a pair of seating students, in a table next to us, were a target of secret image in the next day.

After sunset, darkness was soon around us. The lighting was inadequate for reading the tourist map, and the environment. We walked astray and felt chilly. We decided to take a taxi.

Monday´s program was the Mevlana Museum. We lived quite near it. The museum was impressive. All the other guests were Turks. Polite ladies helped my wife fasten the scarf properly. We were walking speechless in the great mystic´s premises. Also other visitors were silent. Here a learned man´s religion is practiced. This is like Christians pilgrimage places. Here too it seemed to be accommodation for students and pilgrims. In the background quiet flute music was playing.

After that we walked about 1,5 kilometer to the hill where Alaeddin mosque is. Unfortenately renovation is going on there. The fence prevented to see anything. The mosque is surrounded by a large park. The flowers were removed and land was modified for the next summer. We saw some Syrian refugees here and adjacent to an other mosque.  At the night temperature was close to zero, so the conditions for outdoors people can be difficult. At the moment in Konya is 20.000 refugees from Syria. Some of them are working and the price is only half of the Turks salary. Some will benefit but to the others they are competing labor.

We could walk around still alleys and shops beeing able to do this in peace. We saw only a few tourist shops near Mevlana museum. This suggests that tourist bus stop only there, perhaps in a way to Cappadocia.

Konya seems to be exposed to smog, especially in calm high pressure conditions. Now the weather was that kind. The smell of smoke leaked out in the nose in the morning when I opened the window. Our host believes that the reason is a rich coal burning.

A short stay in Konya ended to friendly good-byes to our hotel´s owner, his German wife and sister. In traveling back to Alanya to our holiday home, we met dozens of police and army cars coming back from Antalya´s G20 meeting. After just over three hours driving warm, fresh sea breeze, welcomed us back.

I am thinking what kind of person Mevlana really is? At the time when Christians in Europe were building great Cathedrals, this man was sitting here in the middle of mountains, focusing on thinking about the meaning of life, in search of God and a good life model? His thoughts are far from current jihadism. Something about his education has still been mediated to Konya of present day. The museum was featured in representing the beautiful calligraphy of the Korans. Heavy books could be readed only by using lectern. A couple of hundred years later, shortly before the muslim's conquest of Konstantinopol (1453), Gutenberg in Germany invented the printing press. Books began to be readily available, but the Sultans banned other books to read. Islamic scholars focused only on studying Koran and calligraphy. In Europe began Enlightenment. Christian world began to understand and master the scientific and technological means. Art of printing made it possible to spread knowledge. Sultans dominated Ottoman empire was left outside of this development and lost its power step by step in the 1800s. After the first world war Ataturk founded modern Turkey (1923), where, among other things, religion and state were separated from each other. Is christian culture a winner? Science and culture have brought a lot of good. Have we, however, lost some values still existing, according to my experience, in Turkey? In Konya it senses clearly. As an outsider, it is difficult to assess how much this is based on a deep religiosity or maybe more on compliance with traditions. Anyway human kindness and courteous behavior are common here. I like to take this travel souvenir with me to my country, Finland. Mevlana´s thoughts and themes sense and sensibility and yet also in Corinthias ...and the greatest of these is love, still live. They are also age-old themes in imaginative literature.

Our small hotel Dervis near Mevlana museum

Double Eagle 1200s. This Byzantine and Russian imperial symbol seems to have it in Seljuk period too.

Mevlana´s tomb

Koran artwork

Lectern

Dervishes consultation

Pigeons on a sloping surface

The nearby University students during lunch

Our hotel's breakfast room

Landscape from car window in mountain area

Konya - pyörivien dervissien kaupunki

Mevlanan elämäntyötä kunnioittava museo Konyassa

1200-luvun suufilainen uskonoppinut Mevlana

Dervissit

Ohitimme Konyan viitisen vuotta sitten matkalla Kappadokiaan. Silloin seurasimme muun muassa dervissien uskonnollista seremoniaa, emme Konyassa vaan eräässä  ´Caravan Sarayssa´ lähellä Avanoksen pientä kaupunkia.
Konyassa on vaikuttanut 1200-luvulla uskonoppinut Celaleddin Rumi eli Mevlana. Hän kehitti filosofian hengellisestä yhteydestä ja universaalista rakkaudesta. Häntä pidetään yhtenä islamilaisen maailman suurimmista suufimystikoista. Hänen mukaansa musiikin ja tanssin avulla on mahdollista päästä ekstaasiin, vapautumaan maallisesta tuskasta ja rasituksista. Mevlevin pääteoksessa on 25000 runoa, joita luetaan ilmeisesti tietyssä järjestyksessä. Tanssiminen jatkuvasti pyörien (whirling ceremony) on seremonian keskeinen osa. Se ei avaudu helposti ulkopuoliselle. Istuin aikanaan katsomossa vain muutaman metrin päässä tanssijoista. Hameiden ilmavirta tuntui kasvoilla. Minusta pyöriminen tapahtui koko ajan samaan suuntaan ja silmät kiinni. Näyttää mahdottomalta. Keskeinen teema on rakkaus. Jumalan rakkauden jakaminen maan päälle. Seremoniassa on sekä tunteisiin että järkeen vetoavia elementtejä. Sekä itsetuntemus että yhteys jumalaan ovat samanaikaisesti läsnä. Mevlana museo on Konyassa vierailevien tärkeimpiä syitä matkustaa sinne.

Mevlanan vaikuttaessa Konyaa hallitsi Alanyassa lomaileville tuttu nimi, nimittäin seldzukkisulttaani Alaeddin Keykubat I, jonka talvipalatsin rauniot ovat Kale-vuoremme päällä. Merkittävä nähtävyys Konyassa on keskustan kukkula, jonka päällä on Alaeddin rakennuttama moskeija.

Eri yhteyksistä olimme ymmärtäneet Konyan olevan hyvin konservatiivinen turkkilainen kaupunki, jossa erilaiset länsimaisen ihmisen totutut huvitukset ovat vähissä. Majapaikkamme omistaja kertoikin kaupunkilaisten olevan hyvin työteliäitä, säästäväisiä ja uskonnollisia. Muistaakseni Erdoganin AKP-puolueen kannatus oli siellä juuri pidetyissä parlamenttivaaleissa 80%:n luokkaa.

Sitten vaan Taurusvuorten yli matkaan. Vaativaa, mutkittelevaa, vuoriston ylittävää tietä on puolet tuosta 270 kilometrin matkasta. Lopulta saavutaan  ylätasangoille, jossa ajaminen on helpompaa. Konya on tälläisella tasangolla noin kilometrin korkeudessa, Kaikkialla oli hyvin kuivaa, ruskean värin hallitsemia rinteitä ja laaksoja. Talvisateet ovat antaneet odottaa itseään, vaikka oli jo marraskuun puoliväli. Korkeimmilla kohdilla kasvaa kuusia ja täysin paljaita vuoren huippuja näkyi runsaasti, Lunta ei vielä näkynyt tämän tien varrelle, mutta kuulimme ensilumen jo sataneen korkeimmille vuorille,

Vuoristosta laskeutuessamme Konyan miljoonakaupunki avautui silmiemme eteen valtavana savusumun keskellä pilkottavien matalien talojen rykelmänä. Keskustaan ajaminen tuntui loputtoman pitkältä. Navigaattoriin ohjelmoitujen koordinaattien avulla pieni keskustan hotellimme löytyi helposti. Muuten tehtävä olisi ollut mahdoton. Kaupunki on muodoltaan pyöreä. Keskustassa pienet kadut risteilevät vailla selkeää asemakaavaa. Siellä on asunut satoja vuosia käsityöläisiä ja kauppiaita kapeiden kujien varrella vieri vieressä.Vain moskeijoiden ympärillä on enemmän tilaa. Toki autoilijoille on myös leveämpiä katuja.

Tarkoitus oli matkustaa lauantaina, mutta tämä pieni, matkailijoilta korkeat pisteet saanut hotelli oli täynnä dervissien seremoniaa katsomaan tulleita. Sunnuntaina sitten tilaa jo olikin. Seremonian olimme kokeneet, joten se ei tällä kertaa ollut kiikarissa. Kengät riisuttiin ovella. Lattian peittävälle matolle sai astua vain sitä varten annetuilla tohveleilla. Ymmärsimme omistajan isän värjäneen maton loimet hillityillä luonnon väreillä. Perheellä oli myös mattokauppa. Kohta nautimme tervetuliaisena pienestä kulhosta asurea. Se muistuttaa lähinnä omenapuuroa, jossa on paljon pähkinöitä, granaattiomenan siemeniä ja kanelia. Hyvää ja varmaan terveellistä.

Matkaväsymys painoi, mutta halusimme maanantaina kiinni olevaan museoon, jossa oli seldzukkien aikaisia koristelaattoja ja muita esineitä. Museo löytyi ystävällisten nuorten miesten avulla. Tämä saattojoukko vei meidät portille saakka. Auringon laskiessa alkoi ruokakin tulla mieleen. Keskustassa näytti olevan vain pikaravintoloita. Kadunmiehen ystävällisellä opastuksella päädyimme tehokkaasti organisoituun köfte-paikkaan. Vähitellen alkoi vaikuttaa siltä, että ainakaan näiden parin päivän aikana ei eteemme osuisi totuttua ravintolatyyppiä, jossa istuskellaan kaikessa rauhassa monista ruokalajeista ja viinistä nauttien. Ehkä näitä olisi keskustan ulkopuolella suurissa hotelleissa, mutta näihin emme kaivanneet. Ne ovat samanlaisia joka puolella maailmaa. Nopeasti sisään ja ulos näytti olevan vallitseva käytäntö keskustassa. Alkoholijuomia, edes olutta, ei listoilta löytynyt.

Oli sunnuntai ja kaduilla oli runsaasti hyvin pukeutuneita kulkijoita, varsinkin nuorisoa. Lähes kaikilla, nuorillakin naisilla, oli huivi päässä ja pitkät muodikkaat takit. Selvästi tämän kaupungin uskonnollisen elämän mukaista pukeutumista, mutta tyylikästä ja kalliin näköistä. Pidin kameran taskussa. Vain parista viereisessä pöydässä istuvasta opiskelijatytöstä nappasin salaa kuvan. Illan suussa pimeys, ja kylmyys sen mukana, tulivat nopeasti. Valaistus oli riittämätöntä viitteellisen turistikartan ja ympäristön lukemiseen, Lopulta kävelimme harhaan. Kyselemisestäkään ei ollut apua. Nuoretkaan eivät puhuneet englantia tai saksaa. Koulussa vieraita kieliä opetetaan, mutta käytännön harjoituksia ei ole. Näinhän meilläkin ennen opiskeltiin. Kirjoittaminen ja kielioppi olivat tärkeitä. Kommunikaatiotaidoista ei niin väliä. Televisiostakin tulee vain turkinkielistä ohjelmaa. Lopulta otimme taksin.

Maanantain ohjelmassa oli Mevlana museo, Asuimme aivan sen lähellä. Museo oli vaikuttava. Muut vieraat olivat turkkilaisia. Kohteliaat rouvat auttoivat Irmaa solmimaan huivin oikein. Käyskentelimme sanattomina suuren mystikon tiloissa. Muutkin vieraat olivat hiljaa.Täällä tuo oppinut mies on uskontoaan harjoittanut. Mieleen tulee Euroopan kristittyjen pyhiinvaelluspaikat. Täälläkin näytti olevan majoitustiloja oppilaille tai matkamiehille. Taustalla soi hiljainen huilumusiikki. Museossa on Mevlanan hauta.

Kävelimme myös kukkulalle, jossa Alaeddin moskeija on. Sitä saneerataan. Aita esti pääsyn lähelle. Ympärillä olevan ison puiston kukat oli poistettu. Maata muokattiin seuraavaa kesää varten. Puistossa ja erään toisen moskeijan vieressä näimme Syyrian pakolaisia. Yöllä lämpötila oli lähes nollassa, joten olosuhteet ovat ulkona yöpyjälle vaikeat. Telttojakaan ei näkynyt. Heitä on Konyassa 20.000. Pakolaiset tekevät töitä puolet turkkilaisia halvemmalla. Jotkut hyötyvät. Toisille he ovat kilpailevaa työvoimaa. Hotellimme omistaja arvosteli heitä isänmaallisuuden puutteesta. Hylkäävät maansa.

Kiertelimme vielä kujia ja kauppoja. Sen saimme tehdä rauhassa. Kukaan ei tyrkyttänyt mitään, koska turistikauppoja ei ollut lukuunottamatta muutamia matkamuistomyymälöitä Mevlana museon lähellä. Tästä voi päätellä turistibussien pysähtyvän vain siinä kenties läpikulkumatkalla Kappadokiaan.

Kaupunkia vaivaa savusumu varsinkin tyynenä päivänä korkeapaineen vallitessa. Nyt sää oli sellainen. Savun haju kiiri nenään aamulla avatusta ikkunasta. Isäntämme mielestä syynä on runsas kivihiilen polttaminen.

Lyhyt vierailumme Konyassa päättyi hotellin omistajan, hänen saksalaisen vaimonsa ja sisarensa ystävällisiin käden puristuksiin. Olimme taas yhtä kokemusta rikkaampia löytöretkellämme Turkissa. Matka lomakotiin Alanyaan sujui poikkeavan turvallisissa merkeissä. Nimittäin Antalyan G20 kokous oli päättynyt.Vastaamme tuli vuoristossa kymmeniä poliisiautoja, ambulansseja ja sotilasajoneuvoja. Runsaan kolmen tunnin ajon jälkeen meri näkyi edessä. Lämmin, raikas merituuli toivotti meidät jälleen tervetulleeksi tutuille rannoille.

Jäin miettimään millainen mies tuo Mevlana oikein oli? Samaan aikaan kun Euroopassa rakennettiin loistavia katetraaleja kurkottamaan kohti taivasta tämä mies eli ilmeisen vaatimattomasti täällä vuorten keskellä keskittyen ajattelemaan elämän tarkoitusta; etsimään hyvän ihmisen ja hyvän elämän mallia? Ainakaan hänen ajatuksiinsa ei näytä kuuluneen minkäänlainen jihadismi. Jotain siitä tuntuu välittyneen vielä nykypäiväänkin Konyassa. Museossa oli esillä kaunista kalligrafiaa edustavia koraanin versioita. Raskaita kirjoja saattoi lukea vain lukutelineessä. Parisataa vuotta myöhemmin, hieman ennen ottomaanien Konstantinopolin valtausta (1453) Gutenberg keksi kirjapainotaidon. Kirjoja alkoi olla helposti saatavilla, mutta sulttaanit kielsivät muiden kirjojen lukemisen. Oppineet keskittyivät koraanin ja kalligrafian opiskeluun. Euroopassa alkoi valistuksen aika. Maailmaa alettiin ymmärtää ja hallita tieteen ja teknologian keinoin. Kirjapainotaito teki tiedon leviämisen mahdolliseksi. Sulttaanien hallitsema Turkki jäi tästä kehityksestä paitsi.Turkin ottomaanien maailmanvalta alkoi 1800-luvulla luhistua. Raunioille syntyi uusi Ataturkin perustama Turkki (1923), jossa uskonto ja valtio erotettiin toisistaan.

Onko meidän kulttuurimme voittaja? Tiede ja teknologia ovat tuoneet paljon hyvää. Olemmeko sen huumassa menettäneet samalla sellaisia arvoja, jotka Turkissa, on onnistuttu säilyttämään. Konyassa sen aistii selvästi. Ulkopuolisen on vaikea arvioida onko kysymys syvästä uskonnollisuudesta vai enemmänkin perinteiden noudattamisesta. Ihmisten ystävällisyydessä ja kohteliaassa käyttäytymisessä on jokatapauksessa piirteitä, joita haluaisin viedä tuliaisina Suomeen.

Mevlanan ajatuksien teemat ´järki ja tunteet´ ja vielä Korinttilaiskirjeenkin ....ja suurin niistä on rakkaus elävät yhä. Siinähän ne ovat ikiaikaiset romaanikirjallisuudenkin teemat. Heti tulee mieleen muun muassa Jane Austen.

Kodikas Dervissi hotellimme lähellä Mevlana museota

Kaksoiskotka 1200-luvulta. Tämä Bysantin ja keisarillisen Venäjän symboli näyttää olleen sitä myös seldzukeille.

                                           Seuraavassa näkymiä museosta

Koraanin kuvitusta

Lukuteline

Dervissien neuvonpitoa

Kyyhkyt kaltevalla pinnalla

Läheisen yliopiston opiskelijat lounaalla

Hotellimme aamiaishuone

Auton ikkunasta vauhdissa kuvattua ´kuumaisemaa´.

Mevlanan hauta. Ohjelma sijoitti tärkeimmän kuvan viimeiseksi.

Antonius ja Kleopatra - totta vai tarua?

Historian tunnetuimpia rakkaustarinoita. Mukana on myös politiikkaa ja veristä roomalaisten keskinäistä valtataistelua. Kleopatra yrittää luovia siinä välissä onnistuen hallitsemaan Egyptiä Roomaan tukeutuen Aleksandriassa 20 vuotta. Molempien elämä päättyi lopulta oman käden kautta. Muuten kohtalona olisi ollut nöyryytys ja teloitus Octavianuksen triumfissa eli voitonjuhlassa Roomassa.

Miksi tämä tarina alkoi kiinnostaa minua?
Lomakaupunkimme Turkin Alanyan matkaoppaissa kerrotaan Rooman keisarin Antoniuksen lahjoittaneen tämän luonnonkauniin paikan rakkaalle puolisolleen Kleopatralle. Päätin lukea mitä tutkija, jonka aiheeseen liittyvässä kirjassa on peräti 35 sivua lähteitä, asiasta tietää. En löytänyt mitään viitteitä tarinan todenperäisyydestä. Toisaalta kirjassa keskitytään kuvaamaan tasavallan aikaisen Rooman valtataisteluita. Vuodet 51-30 eKr, joihin Antoniuksen ja Kleopatran tarina liittyy, ovat uskomattoman sekavaa roomalaisten keskinäisen sotimisen aikaa. Antonius ei ollut keisari. Keisarien aika alkaa myöhemmin. Hän oli välillä muun muassa konsuli ja muutenkin määräävässä asemassa erityisesti lähi-idässä. Antonius oli Julius Caesarin luotettu sotapäällikkö ja ystävä. Caesarin vallan kasvaessa niin, että hän julistautui elinikäiseksi diktaattoriksi ja jumalaksi hänet murhattiin kymmenin tikarinpistoin. Murhaajia oli useita Brutus mukaan lukien. Tätä seuraavassa valtataistelussa Roomaa johtivat muun muassa Antonius ja Octavianus, mutta heidänkään asemansa ei ollut turvattu. Keskenään taistelevillä roomalaisilla ylimyksillä oli kullakin omat legioonansa, joiden ylläpito kävi kalliiksi. Roomassa arvostettiin vieraiden maiden vihollisten voittamista, jolloin saatiin sotasaaliina kalleuksia, myytäväksi sopivia orjia ja uusia provinsseja. Ahneutta ja julmuutta riitti. Kansalaissodat luonnollisesti lisäsivät turvattomuutta ja köyhdyttivät väestöä, jota verotettiin ankarasti. Sotilaille oli maksettava hyvin. Muuten ne siirtyvät kilpailijan leipiin.

Kleopatra kuului Ptolemaiosten kreikkalaiseen sukuun, joka hallitsi Egyptiä Aleksanteri Suuren kuolemasta saakka. Aleksandrian perustaja kuoli 323 eKr. Ptolemaiosten suvun outo piirre oli mennä naimisiin sisariensa kanssa. Ptolemaios ensimmäinen julistautui kuninkaaksi 305-304 eKr. Aleksanterin kuoleman jälkeinen aika merkitsi hänen Intiaan saakka ulottuvan valtakuntansa hajaantumista moneen osaan. Ptolemaiosten suvussa oli useita Kleopatra nimisiä naisia. Meidän Kleopatramme on Ptolemaios XII:n tytär, Kleopatra VII. Isä oli määrännyt hänet hallitsemaan yhdessä alaikäisen pikkuveljensä kanssa 51-49/48 eKr. Veljeä ohjailleet neuvonantajat onnistuivat karkottamaan Kleopatran Egyptistä.

Valtaan paluu tapahtuu dramaattisesti. Caesar valloitti Aleksandrian. Kleopatra luottaa kauneuteensa ja vetovoimaansa. Hän tulee yöllä yksin orjansa kanssa pyykkisäkissä Caesarin makuuhuoneeseen (elokuvassa mattoon käärittynä). Juoni onnistui. Hänestä tuli Caesarin rakastaja ja valtaan paluu onnistui. Heille syntyy lapsi Kaisarion. Caesar jatkaa sotimista Afrikassa. Kleopatra vierailee Roomassa, jossa hänen valtansa tunnustetaan. Toinen valtakausi ajoittuu vuosille 48-30 eKr.

Caesar murhataan 44 eKr, jolloin Kleopatran asema vaarantuu uudelleen. Antonius kerää varoja ja nimittää käskynhaltijoita kaikkialla idässä. Muun muassa Herodes nimitetään Rooman vasallihallitsijaksi Juudeaan. Antonius kutsuu Kleopatran vieraakseen Tarsokseen. Tarsos oli antiikin
Kilikian pääkaupunki, kunnes siitä tuli Rooman provinssi nykyisen Turkin alueella.

Tarsos. Antoniuksen ja Kleopatran kohtaaminen

Kleopatra osasi miellyttämisen taidon. Hän rakennutti loisteliaan purren, jossa kullan kimallusta riitti. Hän kutsui Antoniuksen alukselleen. Voitte kuvitella miten asiat etenivät. Kaunis, rikas, vallassa oleva nainen. Intohimo ja vallantavoittelu yhtyivät. Heistä tuli ehkä historian tunnetuimmat rakastavaiset.

Vuosia myöhemmin. Antonius erosi silloisesta vaimostaan Octaviasta, Octavianuksen sisaresta, mutta on epäselvää menivätkö Antonius ja Kleopatra koskaan naimisiin tai mitä se heidän aikanaan oikeastaan edes tarkoitti. Jokatapauksessa Kleopatra synnytti kaksoset Aleksanteri Helioksen ja Kleopatra Selenen.

Octavianus oli Caesarin testamentissä hänen perillisensä eli hänet adoptoitiin tällä tavalla seuraajaksi, vaikka hän ei ollut Caesarin poika. Caesarilla oli kuitenkin omakin poika Kaisarion Kleopatran kanssa. Hänet Octavianus tulisi aikanaan murhauttamaan, koska hän oli vaarana Octavianuksen omille aikeille.

Antonius oli välillä pitkiä aikoja Roomassa. Hän suunnitteli sotaretkeä partialaisia vastaan, jonne hän sitten hyökkäsikin valtavan armeija kanssa. Kyseessä on paimentolaiskansa nykyisen Iranin alueella, jolle roomalaiset jo kerran hävisivät. Tuo retki oli täynnä monia vaikeuksia. Antonius palasi piestynä ja häpeissään Kleopatran syliin. Sotajoukosta menetettiin kolmannes. Hän oli silti vielä tässä vaiheessa sotilaidensa kunnioittama.

Vähitellen välit lapsuuden toverin Octavianuksen kanssa heikkenivät. Molemmin puolin käytiin parjauskamppanjaa. Sota heidän välillään oli väistämätön. Aktionin taistelu käytiin nykyisen Kreikan länsirannikolla. Kleopatra oli siellä apuna laivastoineen. Ensin Kleopatra ja sitten perässä Antonius purjehtivat pakoon jättäen armeijansa vihollisen armoille. Sotilaat vaihtoivat puolta. Kun sitten tämä joukko valtasi Aleksandrian alkoi kaksikkomme taru olla lopussa. Kleopatra rakensi mausoleumin, jonne hän keräsi aarteensa ja lukitsi itsensä sisään. Antonius luuli Kleopatran kuolleen ja yritti itsemurhaa. Tappamisensa hän uskoi orjalleen, mutta tämä pistikin itsensä hengiltä. Antoniuksen itsemurha miekalla osittain epäonnistui. Nyt hän kuuli Kleopatran olevan hengissä ja sai itsensä nostettua mausoleumin ikkunasta rakkaansa luokse, jossa sitten menehtyi. Octavianus onnistui vangitsemaan Kleopatran, mutta tämä myrkytti itsensä. Jää epäselväksi tehtiinkö tämä myrkkykäärmeellä vai muuten. Molemmat on haudattu tuohon mausoleumiin, jota ei ole löydetty. Antoniuksen ja Kleopatran lapset olivat Octavianuksen triumfin joukossa Roomassa. Heitä oli kolme. Kleopatra oli edustettuna patsaana käärmeineen.

Octavianus hallitsi Roomaa myöhemmin sen ensimmäisenä keisarina Augustus nimellä peräti 40 vuotta onnistuen rauhoittamaan sotien repimät olot. Lyödessään Antoniuksen Octavianus oli vasta 32-vuotias. Haparoivasta alusta huolimatta hänestä kehittyi taitava sotapäällikkö. Kleopatra oli kuollessaan 39-vuotias ja roomalaiseen ylimyssukuun kuulunut Antonius 53-vuotias.

Antoniuksen roomalaisesta jälkikasvusta tuli vielä kolme keisaria; viimeisenä Nero. Keisarit hallitsivat Roomaa 400-luvulle ja sen jälkeen Bysanttia eli Itä-Roomaa vuoteen 1483, jolloin turkkilaiset osmanit valtasivat Konstantinopolin.

Antonius ja Kleopatra on myös William Shakespearin kirjoittama tragedia, joka päättyy kuolemaan. Ensiesitys oli 1606. Valtaistelussa uhka tuli usein oman perheen sisältä. Kleopatrakin murhautti ennenpitkää kaikki sisarensa.

Molemmat päähenkilöt viihtyivät hyvin Kreikassa; varsinkin Ateenassa. On tietysti mahdollista, että he olisivat purjehtineet nykyisen Turkin etelärannikkoa ja kiinnittäneet huomiota Alanyan kauniiseen Kale-vuoreen. Täällä taisi olla silloin lähinnä merirosvoja ryöstelemässä roomalaisten viljalaivoja. Ehkäpä tulivat häätämään rosvot pois. Ainakin nimi muuttui noihin aikoihin Coracesiumista Kalonorokseksi (kaunisvuori). Roomalaiset ovat hajottaneet niemen päällä silloin olleen linnoituksen ja vierittäneet rakennusaineet mereen viimeistä kiveä myöten.

Elizabeth Taylor Kleopatrana

Antiochia ad Cragum - merirosvojen kaupunki

Tunti sen jälkeen kun olimme paenneet Trajanopoliksesta (nykyinen Gazipasa), nousi raikas länsituuli, ja saatoimme jatkaa matkaamme paisuvan pallokkaan eteenpäin kiidättäminä. Kello neljän maissa iltapäivällä sivuutimme hyvin maalauksellisen kaupungin rauniot. Beaufortin mukaan kaupunki oli Antiochia of Cragus. Täysin kuolleet rauniot olivat muutamilla äkkijyrkillä kallioniemillä meren yläpuolella, ja tällä tuulella niiden luokse oli mahdoton päästä.

Lainaus on Göran Schildtin kirjasta Ikaroksen meri, jossa hän kuvaa purjehdustaan kuuluisalla Daphnellaan Turkin rannikolla 50-luvulla. Itse osuin tuohon paikkaan lähes huomaamattoman viitan houkuttelemana kuusi vuotta sitten; nyt keväällä 2015 uudelleen. Matkaa sinne on Alanyasta 70 kilometriä D400 tietä itään. Päätieltä erkanevalle pienemmälle tielle ohjaa nyt selvä viitta. Muutaman kilometrin jälkeen tulet jyrkänteen reunalle, jossa näkyy raunioita. Näköala meren suuntaan on huikaisevan kaunis. Kallioisen niemen päällä häämöttää kappale muuria, joten epäilemättä jyrkän kallion päällä on ollut linnoitus. Nyt siitä ei ainakaan kaukaa katsoen näy merkkejä. Tie jatkuu erittäin jyrkkänä ja mutkittelevana alas tuon kallion juurelle. Varovaisesti ajaen sinne pääsee. Upean näkymän houkuttelemana otin sieltä useita maisemakuvia. Patikoin jyrkkää polkua pitkin alas rantaan, mutta kuumuus ei houkutellut yrittämään kiipeämistä kallioniemelle.

En ole löytänyt mainintoja paikan historiasta kunnes äskettäin Hurriyet Daily News julkaisi asiasta artikkelin. Alueella on aloitettu turkkilaisen arkeologiryhmän johdolla kaivaukset tavoitteena saada uutta tietoa alueen historiasta. Rannikon suuntainen vuoristo on koko alueella antanut merirosvoille hyviä tähystys - ja piiloutumispaikkoja. Tämä kaupunki on ollut 350 metrin korkeudessa. Merirosvot ryöstivät sekä rannikon kaupunkeja että kauppalaivoja ennen roomalaisten valtakautta. Pompeius Magnus niminen komentaja otti tämän kaupungin haltuunsa. Raunioista löytyy merkkejä roomalaisten läsnäolosta. Kaupunki liitettiin sittemmin Kappadokian kuningaskuntaan. Kuningas Antiochos IV rakennutti merirosvoilta valloitettua kaupunkia edelleen. Artikkelin mukaan kaivauksia on tehty aikaisemminkin Nebraskan yliopiston johdolla vuodesta 2005 alkaen.

Kaivauksia esittelevät kuvat ovat lehden artikkelista.

Nimi viitannee kaupunkia rakennuttaneeseen Kappadokian kuninkaaseen (Antiochos IV)

Kallioniemen päällä näkyy kappale muuria. Sen juurella on pieni pysäköintipaikka.

Kallioniemen oikealla puolella on kaunis lahti. Jyrkällä rinteellä on viljelmiä.

Vaikeapääsyinen kallioniemi lähempää kuvattuna

Kallioniemen vasemmalla puolellakin taitaa jotain rakenteita olla.

Roomalaista mosaiikkia ja merkkejä kylpylästä.
Myös jäänteitä temppelistä ja mytologisen medusahahmon pää on kaivettu esiin.